Lyhyt pohdinta ihmismielen arvoituksellisuudesta

Aina silloin tällöin unohtaa hetkeksi aikamme pahkasikamaisen luonteen ja kuvittelee elävänsä järkevien ihmisten asuttamassa, rationaalisille päätöksille perustuvassa yhteiskunnassa. Tällaiset hetket jäävät kuitenkin lyhyiksi, sillä todellisuus palauttaa haaveilijan maan pinnalle nopeasti, yleensä vielä jollakin erityisen perverssillä tavalla. Tällä kertaa todellisuus muistutti itsestään turvapaikanhakijoiden koulu- ja päiväkotivierailuista nousseen polemiikin muodossa. Kohu syntyi siis siitä, että Oulun kaupunki päätti lopettaa mainitut tutustumiskäynnit rauhoittaakseen raiskausepidemian hermostuttamia asukkaita. Ylen aiheen tiimoilta haastattelema ”asiantuntija”, mediakulttuurin professori (!) Mikko Lehtonen, totesi päätöksen olevan mitäs muutakaan kuin rasismia.

Toistan: turvapaikanhakijoita on viety vierailuille pikkulasten luo.

Toistan vielä kerran: maapallon rauhattomimpiin kuuluvilta sotatoimialueilta saapuneita aikuisia miehiä, joiden taustat ovat useissa tapauksissa täysin epäselvät ja joiden tiedetään syyllistyvän väkivalta- ja seksuaalirikoksiin, myös alaikäisiin kohdistuviin, huomattavasti kantaväestöä useammin, on tarkoituksella ja erikseen päästetty samoihin tiloihin yhteiskuntamme haavoittuvimpien jäsenten kanssa.

Ja kun tällainen toiminta lopetetaan alaikäisiin kohdistuneen seksuaalirikosvyyhdin paljastuttua, lopettamispäätöstä moititaan rasistiseksi.

Katson ymmärtäväni ihmismieltä yleisesti aika hyvin. Pystyn periaatteen tasolla käsittämään useita sellaisiakin tekoja, jollaisiin en itse milloinkaan ryhtyisi, ja kykenen tavallisesti tunnistamaan omistani huomattavastikin poikkeavien mielipiteiden takana piilevät päättelyketjut. Pyrin suhtautumaan eri mieltä oleviinkin avoimesti, vaihtelevalla menestyksellä. Ymmärrykselläni on kuitenkin rajansa, kuten kaikella ymmärryksellä pitääkin olla, sillä ilman rajoja avomielisyys muuttuu pelkäksi välinpitämättömyydeksi. Silloin, kun lapsia aletaan riskeistä viis veisaten alistaa monikulttuurisen utopian marioneteiksi, saavutetaan piste, jossa minun ymmärrykseni loppuu kertakaikkisesti. Tämänkaltainen irvokkuus saa minut tuntemaan silmitöntä, alkukantaista raivoa. En ala tässä tarkemmin eritellä, miten tällaiseen rikolliseen vastuuttomuuteen syyllistyneitä tulisi mielestäni käsitellä, koska joutuisin mahdollisesti vastaamaan sanoistani oikeudessa; tyydyn siis vain toteamaan, ettei kellään heistä pitäisi enää milloinkaan olla yhteiskunnassamme mitään asiaa yhteenkään vastuulliseen virkaan.

Aikakautemme on kaikesta groteskiudestaan huolimatta varsin opettavainen näytelmä. Monikulttuurista painajaista seuratessaan näkee ihmismielestä sellaisia puolia, jotka normaalioloissa jäävät pimentoon; mikäli olisin elänyt esimerkiksi sata vuotta sitten, en luullakseni olisi ylipäätään pitänyt mahdollisena, että jokin yhteiskunta voi seota niin pahasti kuin lännelle nyt on käynyt. Moniin sellaisiin ilmiöihin, joita joutuu päivittäin todistamaan maailman tapahtumia seuratessaan, soveltuu vanha klisee ”en uskoisi, ellen omin silmin näkisi”.

Olisin tosin valmis antamaan aika paljon, ettei aivan kaikkea tarvitsisikaan nähdä.

Olli Virtanen

Padasjoen kauriinmetsästäjät

”Metsän ukko halliparta,
Metsän kultanen kuningas,
Metsän ukko, metsän akka,
Metsän harmaa havukka,
Lepy, metsä, kostu, korpi,
Minun metsällä käydessäni,
Saloholle saadessani!”

(G. A. Branderin 1889 Kiteeltä keräämä metsästäjän loitsuruno)

Maa oli yön aikana saanut kuurakerroksen ylleen kun syyskuun viimeisen viikonlopun lauantaiaamu alkoi valjeta Padasjoella. Edellisenä päivänä olimme saapuneet Timo Hännikäisen kotitilalle toteuttamaan puoli vuotta aiemmin sopimaamme kauriinmetsästysreissua. Mukana olivat myös Timon vaimo Carita ja heidän 6-vuotias cockerspanieliensa Manfred, joka koko koiran sielullaan oli vähintäänkin yhtä innostunut asiasta.

Timo oli harmitellut, että usein muuta riistaa metsästäessään oli nähnyt metsäkauriiden liikkuvan tilan lähimaastossa, mutta joko kauriin metsästysaika ei ollut käsillä tai ampumamatka haulikolla oli liian pitkä. Olin ehdottanut, että toisin oman .308-kiväärini ja lähtisimme yhdessä metsästämään ja Timo oli tästä ehdotuksesta välittömästi innostunut.

Timo otti mukaan haulikkonsa ja minä latasin kivääriini kolme kappaletta puolivaippapatruunoita. Termoskannuun otimme kuumaa kahvia ja puimme yllemme lähestulkoon kaikki mukana olleet vaatteet tietäen, että kaurista saattaisi joutua kyttäämään kauan paikallaan oleillen. Lähdimme tontilta kävelemään pellon reunaa seuraavaa hiekkatietä pitkin kohti metsäsaareketta, jonka reunalla Timo oli aiemminkin metsästänyt. Manfred joutui harmikseen jäämään talolle, sillä ehdottomasta innostuksestaan huolimatta tämän otuksen keskittymiskyky ei ollut sopiva helposti säikkyvän kauriin jahtiin.

Emme olleet ehtineet kävellä kuin parin sadan metrin päähän kun huomasimme jo kaksi kaurista pellon vastakkaisella reunalla. Ne eivät näyttäneet välittävän lainkaan tiellä kulkevista ihmisistä ja ihmettelin, että voisiko tämä tapahtua näin helposti ja nopeasti. Katsoin eläimiä kiväärini kiikaritähtäimen läpi ja totesin niiden olevan täysikasvuiset uros ja naaras. Laskeuduimme kumaraan polviasentoon miettimään tilannetta. Pelto laskeutui tien suunnalta rajautuen metsän reunustamaan puroon ja matalana ollessa pellon vastäpäinen reuna ja kauriit jäivät näkyvistä pellon keskellä olevan kohoaman taakse. Matkaa oli hieman alle 200 metriä, joten käsivaralta luotettavan riistalaukauksen ampuminen ei tullut kyseeseen. Lähdin ryömimään viljasta korjatussa kuuraisessa pellossa ja jokainen liikkeeni aiheuttama rasahdus tuntui sietämättömältä metelöinniltä. Pääsin ryömimään muutaman kymmenen metrin matkan ja kohottauduin varovaisesti polviasentoon. Tuolloin muistin etten ollut vielä ladannut kivääriäni, joten niin hiljaa kuin mahdollista tein pulttilukolla latausliikkeen tuskallisen tietoisena siitä, että kauriit varmasti olivat meidät huomanneet ja tarkkailivat tilannetta.

Niin ne todella tekivätkin ja nostaessani aseen noin 150 metrin päässä kaurispukista, tuijotti se takaisin hievahtamatta. Ryömimisen aiheuttama hengästyminen ja odottamatta syntyneen riistatilanteen luoma jännitys esti tähtäämästä vakaasti. Asetin varmistimen päälle ja totesin, ettei tilanne edelleenkään mahdollista laukausta. Samalla kauriit vaistosivat vaaran ja jolkottelivat metsikön suojiin.

Arvelimme kauriiden siirtyneen metsään pellon eteläpuolelle ja suunnitelmanamme oli minun jäädä passiin pellon eteläreunaan Timon yrittäessä ajaa kauriit liikkeelle pohjoista kohti. Kauriit olivat kuitenkin hävinneet jäljettömiin. Kävimme vielä kiertämässä lähimaastoa saamatta enää mahdollisuutta riistan kaatamiseen.

Timo kertoi kauriiden liikkuneen lähellä asuvan serkkunsa tontin liepeillä ja siirryimme tutkimaan siellä tarjoutuvia mahdollisuuksia. Kaksi peltoa erottava mäki oli metsäinen ja tarjosi ihanteellisen paikan väijyttämiselle. Yhtään ainoaa riistaeläintä emme kuitenkaan iltapäivään mennessä enää nähneet vaikka poistuessamme kiersimme useamman kilometrin matkan lähimaastoja tutkien.

Iltapäivällä suunnitelmaksi tuli asettautua illaksi passiin samaisen pellon reunaan, jolla olimme aamuiset kauriit nähneetkin. Voisimme iltapäivän kuluessa valmistella paikan kauriiden kyttäämiselle lähempänä niiden suosimaa kulkureittiä. Otimme mukaan Timon naamioverkon ja lähtiessämme aseettomina viemään sitä vitsailin, että kauriit ovat varmaankin juuri nyt pellolla. Ja niinhän ne olivatkin. Kävin hakemassa talolta kiväärini, mutta jälleen muodostui sama ongelma kuin aamulla: kauriit olivat juuri sen verran kaukana, etten halunnut ampua ja yritys päästä lähemmäksi johti eläinten perääntymiseen metsän suojiin. Harmittelin mielessäni jo toista menetettyä tilaisuutta, mutta toisaalta olin tyytyväinen itsehillintääni. Huonoin päätös metsästyreissullemme olisi ollut se, että onnistuisin epävarmasti ampumalla vain haavoittamaan eläintä ja se pakenisi tavoittamattomiin ja kuolisi lähivuorokausien aikana tuskallisesti kituen.

Virittelimme naamioverkon metrin korkuisen kiven päälle kahden koivun väliin. Oletimme, että kauriit saattaisivat tarjota kolmannen mahdollisuuden illalla ennen pimeän laskeutumista. Timo halusi levähtää talolla hetken ennen iltapassiin käymistä, mutta itselläni oli liian levoton olo, jotta olisin voinut jäädä talolle. Otin mukaan tuoreen kahvin termospulloon ja paketin meetvurstia, vaikkakin kauriiden aiheuttama innostus oli saanut nälän tunteen katoamaan.

Asettauduin kiven taakse tähystämään paikasta, josta näin molemmille puolille metsäsaareketta. Suoraan edestä ei pellon reunaan ja siellä olevaan notkemaan nähnyt, mutta otaksuin kauriiden käyttävän vakiintuneita reittejään ja tuosta kohtaa olisi matkaa noin 150 metriä paikkaan, jossa kauriit olivat viimeksi näyttäytyneet. Kiväärin voisi tukea kiven päälle ja mahdollisuudet mielekkääseen riistalaukaukseen olisivat paremmat.

Tuntia myöhemmin myös Timo saapui passipaikalle ja asettauduimme vahtimaan peltoaluetta eri puolilta kiveä. Tunnit kuluivat välillä tuskattuvan hitaasti ja toisinaan taas tuntui, että aika tulisi loppumaan kesken. Totesimme kuitenkin, että vaikka emme enää kauriita näkisi ja riista jäisi saamatta, olisi metsästysretkemme ollut onnistunut ja antoisa. Metsästäessä epävarmuus saaliista kuuluu osaksi asiaa. Metsään ei voi mennä kuin lähikauppaan ja olettaa varmasti jotain saavansa ja juuri tämä tekee koko touhusta kiehtovaa.

Iltakuuden aikaan aurinko oli jo vajoamassa puiden taakse ja katselimme omille vahtisektoreillemme ajatuksiin uppoutuneina. Timo tähysti kiven vasemmalta ja minä oikealta puolelta näkemättä tuntikausiin mitään mielenkiintoista. Välillä olin näkevinäni metsän reunassa jotain, mutta kyse oli vain siitä, että tarpeeksi pitkään samaa paikkaa tuijottaessaan alkaa varjoissa nähdä olemattomia. Olin jo valmis luovuttamaan ja toteamaan riistan saannin jääneen seuraavaan kertaan. Tuolloin täysin odottamatta näin liikettä oikealla puolellani. Naaraskauris kulki väijypaikkanamme olleen metsäsaarekkeen reunaa pitkin pohjoiseen vain noin 30 metrin päässä. Se oli ilmeisesti noussut puron varresta ja kävellyt meitä kohti paikasta, josta kumpikaan ei voinut sitä aiemmin nähdä. Mitään sanomatta kurottauduin kiveä vasten nojanneeseen kivääriini ja poistin varmistimen. Timo ei huomannut tilannetta vaan tuijotteli ajatuksissaan päinvastaiseen suuntaan. Nostin kiväärin olkopäälleni ja suuntasin tähtäinristikon kauriin oikean etujalan ylle. Nyt kaikki oli kohdallaan ihanteelliseen riistalaukaukseen ja laukaus lähti lähes vaistomaisesti. Kauris teki loikan ja takapotkaisun aivan kuin värähdellen ilmassa ja ryntäsi kohti pellonreunaa ja notkelmassa olevaa puroa. Kivääri kädessäni juoksin perään, parikymmenmetrisen peltokaistaleen yli ja näin kauriin makaavaan rinteeseen tuupertuneenä. Refleksimäiset liikkeet nytkäyttelivät vielä kuolevaa eläintä. Euforistisessa innossani huusin ”Kaato!”

Timo oli ajatuksistaan havahtunut vasta laukauksesta ja oli nähnyt kaksi metsään juoksevaa kaurista ja minut niiden perässä. Päivähaaveilusta oli sekunnissa tipahdettu todellisuuteen ja nyt edessämme oli molemmille ensimmäinen isompi riistasaalis. Leikkasimme kauriin kurkun auki verien valuttamiseksi ja raahasin ruhon takajaloistaan ylös pellolle. Timo soitti vaimolleen tulemaan avuksi tavaroiden kantamisessa.

Hetki kaadetun saliin äärellä nosti pintaan atavistista riemua. Olin saanut saaliin, josta riittäisi meille kaikille ruokaa pitkäksi aikaa. Olin todistanut itselleni, etteivät marketin valmisruokapakkaukset ja modernin länsimaisen elämän sietämätön helppous olleet kokonaan tukahduttaneet esi-isieni metsästäjäkeräilijää minussa. Kannoin kauriin talolle saunan pesuhuoneeseen, jossa päätimme ruhon käsitellä. Kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta tällaisen riistan käsittelystä, mutta päättelimme, että ruho pitäisi suolistaa, nylkeä ja pilkkoa osiin. Luoti oli osunut noin 10 senttiä taaemmaksi ihanteellisesta osumakohdasta ja osa pötsin sisältämästä ruohomäskistä oli levinnyt vatsaonteloon. Suoliston haju kuvotti meitä molempia, mutta Timon vaimoa se haitannut, sillä hän aiemmassa työssään oikeuslääketieteellisten ruuminavausten parissa varmasti tottunut paljon pahempiinkin hajuihin. Välineinä meillä oli vain puukot ja puuliiterin kirves, joilla saimme – kokemattomuutemme huomioiden – yllättävänkin hyvin lihan otettua talteen.

Sisäelimien poistaminen ja ruhon pilkkominen kirveellä käsilampun valaisemassa kylpyhuoneessa oli kaikilla tavoin makaaberi näytelmä. Ei millään tavoin sellaista mistä voisi ainakaan itse nauttia, mutta toisaalta välttämätön osa riistan hankintaa. Emme ole aristokraatteja, jotka voisivat vain metsästää eläimen ja jättää likaisen työn palvelijoiden hoidettavaksi. Sotkuisen pilkkomisen aikana mietin, että kasvissyönti olisi varmasti paljon suositumpaa jos jokainen lihaa syövä ihminen joutuisi edes kerran elämässään surmaamaan ja käsittelmään sen lihan, jota arjessaan nauttii. Tavallaan ymmärrän sentimentalistisen vastenmielisyyden eläinten surmaamista kohtaan, mutta kuinka usein tällä tavoin suhtautuvat kuitenkin syövät silmääkään räpäyttämättä makkaravoileipänsä, johon päätynyt eläin on taatusti kärsinyt enemmän ja kokenut kurjemman elämän kuin tuohon lauantaiseen iltaan asti vapaana luonnossa kasvanut kauris. Suurempaa tekopyhyyttä on vaikea keksiä kuin se, että tuomitsee metsästämisen barbaarisena ja verenhimoisena toimintana ja samaan aikaan on ulkoistanut oman liharavintonsa saannin liukuhihnateurastomoiden ammattilaisille.

Metsästysretkemme oli ollut täydellinen menestys ja ravitsi yhtäläisesti sielua että kehoa. Paistoimme elämämme parhailta maistuneet kylkipalat uunissa ja olin vielä tyytyväisempi siihen, etten ollut hätäillyt kahdella aikaisemmalla kerralla kauriit nähdessämme, vaan olin jaksanut odottaa parempaa tilaisuutta. Vietimme asiaan kuuluvat peijaiset saunoen, kaatoryyppyjä nostellen ja kiihkoisänmaallisia lauluja laulaen.

Kotona säilöin suurimman osan lihoista pakastimeen, osan annoin lahjaksi ystävilleni ja lopuista valmistin isohkon annoksen katajanmarjoilla, valkosipulilla ja punaviinillä höystettyä pataa. Timon kanssa olimme yhtä mieltä tarpeesta kokea tämä uudelleen, sillä todellinen elämältä maistuva elämä alkaa vasta mukavuusalueiden tuolla puolen.

Kauriin kaataja saaliinsa äärellä.

Metsästysalue. Kaksi ensimmäistä havaintoa kauriista tapahtuivat pellon koilliskulmalta.

Kauriinmetsästäjät viettämässä peijaisia voitokkaan jahdin jälkeen.

Hyvin ansaittua riistapataa.

Pentti Linkola ja Fermin paradoksi

Paikkasin viimein ammottavan aukon sivistyksessäni ja tutustuin Pentti Linkolan tuotantoon. Lukukokemusta voi todella kutsua avartavaksi; olin toki jo aiemmin ollut tietoinen siitä, ettei ympäristön tila ole hääppöinen, mutta Linkolan teokset saivat minut näkemään ihmisen ja luonnon suhteen aivan uusin silmin. On aina hyväksi lukea tavallisuudesta poikkeavasta näkökulmasta kirjoitettua tekstiä, ja Linkolan näkökulma on viimeisen päälle tavallisuudesta poikkeava. Lisäksi hän on loistava verbaalinen kyky, eivätkä hänen ajatuksensa kaikesta radikaaliudestaan huolimatta ole mitään kylähullun höpinöitä, vaan hän perustelee väitteensä tiukan rationaalisesti.

Ajattelijana Linkola on vertaansa vailla. Hänen tekstinsä ovat niin kertakaikkisen hyytävän johdonmukaisia, ettei vastaväitteille liiemmälti jää sijaa. Luonnollisestikaan en allekirjoita Linkolan jokaista väitettä; en esimerkiksi missään nimessä kutsuisi Suomea maailman kapitalistisimmaksi maaksi, enkä mene takuuseen siitä, että diktatuuri aina väistämättä olisi luonnon(kaan) kannalta demokratiaa parempi vaihtoehto. Nämä ovat kuitenkin vain vähäpätöisiä mielipide-eroja, joita kahden ihmisen välillä väistämättä on; suuren linjan kysymyksissä minulla ei juuri ole argumentteja Linkolaa vastaan esitettäviksi. Tai siis onhan minulla tietysti vaikka millä mitalla, mutta niitä kaikkia yhdistää se, että ne ovat puhtaan tunnepohjaisia. ”Tuohan on kamalaa, ei ihmisille noin saa tehdä!” Järkeen tukeutuvia vastaväitteitä sen sijaan en pahemmin löydä.

Tunsin Linkolan ajatukset luonnonsuojelusta toki pääpiirteissään jo ennestään, kuten varmaan käytännössä jokainen suomalainen, mutta minulle tuli yllätyksenä, miten laajasti hän käsittelee kirjoissaan muitakin aihepiirejä. Osansa saavat niin teknologinen kehitys, perheyhteisöjen hajoaminen kuin nykyisen työelämän järjettömyys – kaikki nuo aiheet toki nivoutuvat elonkehän kohtaloon, muttei teksti silti ole koskaan sävyltään saarnaavaa tai jankuttavaa. Yllätyin myös siitä, että peripessimistinä tunnettu Linkola viljelee teksteissään hienovaraisen hykerryttävää huumoria. Piristävintä on kuitenkin hänen kertakaikkinen rehellisyytensä: jos elonkehän pelastaminen hänen mielestään vaatii ihmispopulaation väkivaltaista karsimista, aineellisen elintason radikaalia supistamista ja demokratian lakkauttamista, hän ei vähääkään emmi sanoa sitä ääneen. Mitenkään rohkaiseviksi Linkolan tekstejä tosin ei voi kehua; niin suuri misantrooppi en minäkään sentään ole, että ajatus vääjäämättä edessä olevasta ihmislajin tuhoutumisesta ilahduttaisi.

Linkolan kirjoja lukiessani mieleeni hiipi Fermin paradoksina tunnettu vanha avaruustutkimuksen arvoitus. Paradoksi on nimetty 1900-luvun alkupuolella eläneen italialais-amerikkalaisen fyysikon Enrico Fermin mukaan, ja sen voisi tiivistää näin: jos maailmankaikkeus kerran on käsittämättömän suuri ja sisältää käsittämättömän – tai pitäisikö sanoa tähtitieteellisen – määrän tähtiä, minkä takia emme ole yrityksistä huolimatta saaneet mitään viitteitä maapallon ulkopuolisista sivilisaatioista? Fermin paradoksi on muuttunut viime aikoina yhä polttavammaksi, kun on selvinnyt, että tähtien ilmeisestikin ylivoimaisella enemmistöllä on kiertolaisinaan planeettoja.

Paradoksiin on aikojen saatossa tarjottu lukuisia selitysyrityksiä. Ehkä maapallo kuitenkin on tavalla tai toisella ainutlaatuinen, eikä elämää yksinkertaisesti ole syntynyt muualla. Ehkä alkeellinen elämä on maailmankaikkeudessa yleistäkin, mutta elämän kehittyminen monisoluiseksi, saatikka älylliseksi, on äärimmäisen harvinaista. Ehkä kukaan ei halua antaa itsestään merkkiä, koska pelkää edistyneemmän sivilisaation hyökkäystä. Tai ehkemme yksinkertaisesti ole vielä etsineet tarpeeksi kauan.

Eräs paradoksin pessimistisimmistä ratkaisuista työntyi väkisin tajuntaani kirjoja lukiessani: entä jos kosmoksen syvyyksien haudanhiljaisuus johtuukin siitä, että tietyn teknologisen kehitystason saavuttanut sivilisaatio tuhoaa itsensä väistämättä? Ainakaan ihmiskunnan tarjoaman esimerkin valossa tämä skenaario ei kuulosta kovin kaukaa haetulta: saasteet, ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto, aavikoituminen, väestöräjähdys ja ydinpommit ovat kaikki joko suoraa tai epäsuoraa seurausta teknologian kehityksestä. Tuottaa teknologia tietysti hyvääkin, mutta elinkelvottomaksi muuttuvassa tai hajalle pommitetussa maailmassa nuo ilot ovat laiha lohtu.

Tämä paradoksin ratkaisu olisi mielestäni painajaismainen. Olen siinä suhteessa tyypillinen rationalisti, että kaikista ihmisen saavutuksista arvostan korkeimmalle nimenomaan älyn luomuksia. Nautin toki kauniista musiikista, mestarillisista maalauksista ja taidokkaista urheilusuorituksista, mutta mikään ei sykähdytä minua yhtä paljon kuin tieteen saavutukset. Sellainen ajatus, että nimenomaan älyllinen kekseliäisyys koituisi turmioksemme, olisi minulle pohjattoman, lopullisen masentava.

Maailmankaikkeus ei kuitenkaan piittaa minun mieltymyksistäni. Onpa tekniikan edistymisen seuraaminen miten elähdyttävää hyvänsä, on aivan hyvin mahdollista, että juuri tuo samainen edistys vie lajimme hautaansa. Joka tapauksessa on selvää, että aina vain vinhempaa vauhtia hyrräävä kehityksen pyörä tulee muodossa tai toisessa tuottamaan ihmiskunnalle todella kovia pähkinöitä purtavaksi. Ja, kuten Linkola sanoo, ei ole mitään perustetta olettaa, että kaikkiin ongelmiin ylipäätään on ratkaisua.

Niille, jotka haluavat tutustua Fermin paradoksiin tarkemmin, suosittelen brittifyysikko Stephen Webbin mainiota kirjaa ”Jos maailmankaikkeus kuhisee elämää… missä kaikki ovat? 75 ratkaisua Fermin paradoksiin ja Maan ulkopuolisen elämän arvoitukseen”. Ja Linkolan kirjoihin tutustumista suosittelen kaikille.

Olli Virtanen

Uschanov, Rautio, #metoo ja rasismi

Tommi Uschanov on vasemmistolainen, jonka ajattelua arvostan. HS:n kolumnissaan “Miksi kuppi kaatui Harvey Weinsteinin kohdalla vasta nyt? Kyse on ”halunsalauksesta”” Uschanov kysyi, miksi seksuaalinen häirintä oli saattanut jatkua elokuvamaailmassa niin kauan ennen kuin kukaan uhri reagoi.

Uschanov etsi selitystä asialle taloustieteilijä Timur Kuranin teoriaan preferessien falsifikaatiosta (preference falsification), jolle Uschanov antoi hauskan suomenkielisen käännöksen halunsalaus.

Miten ihmeessä sadat ahdistelun uhreiksi joutuneet ihmiset ovat pysyneet siitä hiljaa jopa vuosikymmenten ajan – ja kun yksi heistä sitten rikkoo hiljaisuuden, muut ovat heti valmiita tekemään samoin?

Erään vastauksen tarjoaa yhdysvaltalais-turkkilainen taloustieteilijä Timur Kuran. Hänen teoksensa Private Truths, Public Lies – The Social Consequences of Preference Falsification (1995) nauttii melko laajaa suosiota esimerkiksi valtio-opin ja sosiaalipsyko­logian tutkimuksessa mutta on akateemisen maailman ulkopuo­lella lähes tuntematon.

Kuranin käsitteen preference falsification voisi suomentaa vaikkapa ”halunsalaukseksi”. Suuri joukko ihmisiä, joskus jopa yhteiskunnan enemmistö, on jotakin mieltä, mutta salaa sen, koska kukaan ei halua lähteä julkistamaan tätä mielipidettään yksin.

Uschanov olisi voinut jatkaa Kuranin teorian esittelyä pidemmällekin ja syventää sen soveltamista #metoo -kampanjaan. Kuran käsittelee kirjassaan aihetta syvällisemmin sekä teoreettisesti että myös kolmen esimerkin näkökulmasta:

1. Iranin islamilainen vallankumous
2. Itä-Euroopan kommunismin kaatuminen ja
3. Affirmative Action -politiikan pysyvyys USA:ssa enemmistön vastustuksesta huolimatta

Kuranin mukaan ihmiset eivät ainoastaan salaa omaa mielipidettään, vaan lähtevät jopa mukaan rankaisemaan niitä, jotka uskaltavat rikkoa status quon. Itä-Euroopassa kommunismin haastaneita harvoja intellektuelleja kritisoitiin joukkokokouksissa ja nekin, jotka ihailivat ehkä näitä harvoja julkisesti kommunismia kritisoivia ykstyisesti, allekirjoittivat esimerkiksi kirjailijaliitoissa adresseja, jotka tuomitsivat julkisesti kommunismia kritisoineet pettureiksi ja amerikkalaisten kätyreiksi.

Enemmistöä ei ainoastaan sorrettu kommunismissa tukahduttamalla sananvapaus, vaan enemmistö osallistui itse sananvapauden tukahduttamiseen osallistumalla tehtaissa kokouksiin, jotka yksimielisesti tuomitsivat ”petturit”. Tavalliset ”kunnon kansalaiset” jopa ilmiantoivat ystäviään salaiselle poliisille. Enemmistö tuki status quota passiivisesti ja joskus aktiivisesti – ja käytti status quota ajaakseen omaa etuaan.

Vastaava sorrettujen tuki järjestelmälle tuli esiin ruotsalaisnäyttelijä Noomi Rapacen kuvauksessa seksuaalisista häirintätapauksista (Katso HS 17.12.2017)

Monet naiset ovat itse pelanneet peliä ja kiivenneet sen avulla eteenpäin urallaan. He ovat sillä tavalla päässet sisäpiiriin, osallistuneet ’peliin’ ja käyttäneet sitä omaksi edukseen”, Rapace toteaa.

Rapacen mukaan tuottajat ja ohjaajat eivät pystyisi toimimaan kuten ovat toimineet, jos kukaan ei lähtisi mukaan leikkiin.

”Inhottavaa on, kun siitä tulee vallankäytön väline. Kun jollain on paljon valtaa ja toiset ovat epätoivoisia. Silloin ihmiset satuttavat itseään tai antavat toisten tehdä niin. Luulen, että näin sen jo aikaisin. Näin miten sitä tapahtui teatterimaailmassa Tukholmassa ja elokuvamaailmassa Los Angelesissa.

Myöhemmin HS:ssä oli toinen – Paavo Raution – kolumni, jossa Uschanovin jutun innoittamana myös viitattiin Kuranin kirjoitukseen. Kirjoitus jäi paljon Uschanovin kirjoitusta vaisummaksi – siinä väitettiin rasismin leviävän, koska enemmistö ei muka uskalla tuomita rasismia. Syntyi kuva, että Rautio ei itse ollut lukenut Kuranin kirjaa, vaan sovelsi teoriaa sen vähäisen tiedon varassa, jonka Uschanovin kirjoituksesta ymmärsi.

Rasismihan tuomitaan Suomessa hyvin laajalti. Toki on myönnettävä, että viime aikoina yhä useampi eurooppalainen on kyllästynyt paisuneeseen maahanmuuttoon ja asenteet ovat koventuneet. Mielipiteet ovat polarisoituneet, mutta rasismi tuomitaan kyllä edelleen monissa piireissä vaikkakaan ei toki kaikissa.

Kuran toki nostaa rasismiaiheen esiin kirjassaan, mutta aivan eri tavalla kuin Rautio esittää. Kuran väittää, että rasismisyytöksiä käytetään laajalti sorron välineenä eli sananvapauden rajoittamisen keinona. Vaikka kaksi kolmasosaa amerikkalaisista vastustaa monien tutkimusten mukaan rotukiintiöitä (affirmative action) – ja vielä enemmän niihin liittyvää poliittisen korrektiuden ja kaikesta loukkaantumisen kulttuuria – ihmiset ovat julkisesti hiljaa, koska pelkäävät leimautuvansa rasisteiksi. Ihmiset falsifioivat omat mielipiteensä rotukiintiöistä varsinkin, jos toimivat yliopistoilla, missä sananvapaus on minimissään. Rasistiksi leimaaminen ja poliittisen korrektiuden kulttuuri oli saavuttanut jo Kuranin kirjan julkaisemisen aikaan sellaiset mittasuhteet, että Kuran ennusti siitä seuraavan rotusuhteiden uuden huononomisen ja yhteiskunnallisen räjähdyksen.

Tulkitsen Donald Trumpin valinnan niin, että Kuran ennusti räjähdyksen oikein.

Jukka Aakula

Satunnaisia kulttuuripoimintoja vuodelta 2017

Liikkuvaa kuvaa 

S. Graig Zahlerin toinen pitkä elokuva Brawl in Cell Block 99 on toisaalta häpeämätön, väkivallalla mässäilevä grindhouse- pastissi, toisaalta hyvinkin 2010-lukulainen kertomus amerikkalaisen unelman tulosta peruuttamattomasti päätökseensä. Zahlerin edellinen elokuva Bone Tomahawk oli positiivinen yllätys, joka toi eloa jo melko heikossa hapessa olevaan lännenelokuvien genreen. Bone Tomahawk ja Brawl in Cell Block 99 sijoittuvat eri aikakausiin ja eri ympäristöihin, mutta tarina on pohjimmiltaan molemmissa sama: hidas mutta vääjämättömältä vaikuttava vajoaminen helvetillisiin olosuhteisiin, joista sitten taistellaan verta ja hikeä säästämättä ulospääsyä kohti. Paitsi että molemmat elokuvat ovat yllättävän hyviä, yllättävää on myös se että ne ylipäätään tehty — sen verran epäkorrekteja ja nykyajan kaksinaismoralismille kumartelemattomia ne nimittäin ovat. Niiden sankarihahmot ovat paitsi rohkeita ja kyvykkäitä, myös moraalisesti suoraselkäisiä valkoisia miehiä. Ja vaikka asiaa ei heiltä elokuvissa tiedustellakaan, hyvin todennäköisesti he kysyttäessä vastaisivat, että sukupuolia on kaksi eikä neljäsataa. Pelkästään tällä joutuu jo nyky-Amerikassa hyvin helposti vaikeuksiin.

Zahlerin seuraava, myöhemmin tänä vuonna ensi-iltansa saava elokuva ei ole nimeltään vähempää kuin Dragged Across Concrete, ja pääosassakin on Hollywoodin virallinen paha ihminen Mel Gibson (jota muuten ohimennen sanoen ei, kumma kyllä, ole kiskottu mukaan minkäänlaisiin #metoo-kopelointi/käpälöintiskandaaleihin — toisin kuin lähes kaikkia Hollywoodin liberaaleja, pehmeitä arvoja ja Hillary Clintonia kannattavia pro-feministimiehiä). Jään mielenkiinnolla odottamaan paitsi itse elokuvaa, myös yleisön reaktioita siihen.

2017 oli myös vuosi, jona opin minäkin pitämään pitkiä tv-sarjaistuntoja. Italialainen, Napolin kaupunkiin sijoittuva Gomorra on kevyesti — toistan kevyesti — paras näkemäni rikos/mafia/tms-sarja. Sille ei pärjää edes kovasti kehuttu The Wire, ja Sopranos (jota siihen on myös verrattu) vaikuttaa sen rinnalla lähinnä mafiaperheeseen sijoittuvalta tilannekomedialta, vain ilman nauraraitaa. Suositelen varauksetta laadukkaan televisiodraaman ystäville. Sarjan autenttisuudesta kertonee jotain se, että sen luoja Roberto Saviano elää tätä nykyä ympärivuorokautisessa poliisivartioinnissa.

Uusi Twin Peaks tuli myös vilkaistua, ja siitä jäi yllättävän plusmerkkinen lopullinen vaikutelma — todennäköisesti siksi, että asennoiduin odottamaan sarjasta täyttä katastrofia ja hyväksyin etukäteen, etten ymmärtäisi siitä mitään. Jälkimmäisen seikan suhteen olin toki oikeassa. Jos tämä todellakin oli David Lynchin viimeinen suuri projekti, kuten hän itse on antanut ymmärtää, saa hänen uransa arvokkaan päätöksen.

BBC:n Detectorists on pienieleinen ja vaatimaton tv-sarja, joka kertoo Englannista sellaisena kuin haluaisimme sen tuntea — tai kenties muistaa: lempeä vihreä saari täynnä viehättäviä pikkukaupunkeja, joissa asuu kohtelíaita, toisistaan ja paikallisesta yhteisöstä välittäviä ihmisiä. Joilla on sellaisia harrastuksia kuin postimerkkeily, puutarhanhoito tai muinaisjäänteiden etsiminen nummelta metallinpaljastimella, ja jotka jonkin painaessaan heidän mieltään uskoutuvat kaverille oluttuopillisen äärellä samassa pubissa, jossa jo heidän isovanhempansa ja heidän isovanhempansa kostuttivat kurkkuaan. Tänä vuonna esitetty kolmas tuotantokausi on nähtävästi myös viimeinen.

Musiikkia

Galigula031 on käkikellomaasta ponnistava Marco Deplanon power electronics -projekti, jonka tematiikka liikkuu ihmiskaupan ja erilaisten seksuaalisten perversioiden maailmassa. Tämän kaltaista materiaalia tuotetaan verraten paljon, luultavasti koska se on helppo ja hyväksi koettu ratkaisu genressä, jossa pyritään äärimmäiseen ilmaisuun niin tematiikan kuin itse soundin osalta. Kolikon toinen puoli on sitten tietenkin se, että suuri osa pervoiluun perustuvasta tavarasta onkin sitten pelkästään noloa ja vaivaannuttavaa, joskus harvoin myös aivan aidosti vastenmielistä. Caligula031:n Land of Opportunity muodostaa tässä poikkeuksen, lähinnä siksi että se ei mässäile materiaalillaan, vaan Deplanon lähestymistapa on enemmänkin kylmän toteava. Land of Opportunitysta liikkuu maailmalla niin CD, kasetti- kuin vinyylipainoksiakin, jotka kaikki ilmeisesti kuulostavat erilaisilta. Valitse siis myrkkysi, niin kuin englanninkielisissä maissa tavataan sanoa.

Toinen vuonna 2017 aktiivisena pysytellyt power electronics -projekti on Thomas Ekelundin Trepaneringsritualen, joka on onnistunut tuomaan ruotsalaista pop-sensibiliteettia rytmisine ja melodisine koukkuineen sekä tarttuvine kertosäkeineen genrelle tyypilliseen äärisärötettyyn pörinään ja metalliseen kirskuntaan. Päättyneen vuoden albumi Kainskult oli ollut Ekelundin mukaan työn alla jo pitkään ennen vuoden 2014 debyyttikokopitkää Perfection and Permanence. Mikään varsinainen vuosikausien uurastamisen kruunaava magnus opus Kainskult ei kuitenkaan ole, vaan se osoittautuu kestoltaan lyhyeksi ja materiaaliltaan harmillisen hajanaiseksi — Perfection and Permanencen jälkeen lähes välityön oloiseksi. Psytyttelen joka tapauksssa edelleen TxPxR-uskovaisena ja jään odottamaan jatkoa. Ekelund kasailee käsittääkseni päivätyökseen huipputrendikkäitä (ja hinnoittelultaan sen mukaisia) syntetisaattoreita, rumpukoneita ja muita musiikkilaitteita göteborgilaisessa Elektron-firmassa, joten puitteiden puolesta ei ainakaan ole mitään syytä, etteikö hän voisi vielä töräyttää ihmisten ilmoille todellista esoteerisen voimaelektroniikan mestariteosta.

Goatmoonin vuoden 2017 uutuus Stella Polaris on toimiva yhdistelmä alkuaikojen punk-vaikutteista rälläämistä ja Varjot ja Voitto tai Valhalla -albumeilla esiteltyä hieman hienostuneempaa ilmaisua. Erityismaininnan ansaitsee ilmeisesti sillä paljon puhutulla ”kännissä ja käpällä” -tekniikalla toteutettu punaniskarock- bonuskappale ”Palavien ali-ihmisten löyhkä”. Ulkomaisilla musiikkisivustoilla albumista on julkaistu runsaasti ”eiköhän unohdeta ideologiat ja keskitytä musiikkiin” -henkisiä arvosteluita, ja onkin suurta hupia tiputtaa englanninkielinen käännös kappaleen nimestä niiden kommenttiosastoihin. Yhtye räjäytti pankin 13. tammikuuta Vantaan Bar Rock Bearissa, joten myös livekunnon osalta Goatmoon on nosteessa.

Muistan Fleuretyn lähinnä 90-luvun norjalaisen black metallin omituisena alaviitteenä. En varmaan ollut ainoa, joka saadessaan bändin demoja käsiinsä ensi alkuun luuli, että kasetissa on jotain vikaa — sikäli käsittämätöntä, ulisevaa huhuilua bändin vokaalit olivat. Maailman mennessä menojaan Fleurety vaipui omalta osaltani unohduksiin, ja bändi tuli vastaan korkeintaan kirjoissa ja lehtijutuissa, joissa kerrattiin norjalaisen skenen historiaa. Sitten vuonna 2017 vastaan tuli Fleuretyn kokopitkä The White Death — ilmeisesti vasta kolmas sellainen bändin lähes kolmikymmentävuotisen taipaleen aikana. ”Kokeellinen metallimusiikki” on käsite, joka aivan liian usein merkkaa turhanpäiväistä, päämäärätöntä kikkailua ja erikoisuudentavoittelua, kuitenkin vailla uskallusta murtautua kokonaan ulos genrestä joka takaa edes jonkin verran kuuntelijoita. Fleuretyn tapauksessa ”kokeellisuus” ei kuitenkaan ole tyylittömän alleviivattua — useimpien The White Deathin kappaleiden kohdalla ei ole edes mitenkään helppoa osoittaa sormella, mikä tarkalleen tekee tunnelmasta niin omituisen ja surreaalin. Paperilla ”norjalainen proge/post- black metal” kuulostaa harvinaisen epähoukuttelevalta optiolta (ainakin minun korvaani), mutta kun White Deathin tulee heittäneeksi soimaan se kummasti vangitsee huomion eikä suostu hellittämään otettaan.

Mainitaan vielä, että vuonna 2017 ”beatnickien kuningatar” Judy Hensken kulta-aikojen levytykset eli Elektra -levy-yhtiön kautta julkaistut albumit julkaistiin uudelleen mainiossa CD-boksissa. Lupaankin täten vilpittömästi, että sitten kun nykyajan ”vahvat naisartistit jotka eivät tarvitse miehiä” saavat rääkynäänsä kymmenesosan siitä fiiliksestä, jonka kuningatar Judy saa lähes minkälaiseen kappaleeseen tahansa, lupaan tulla heidän safe spaceensa kuuntelemaan, mitä heillä on sanottavaa. En kuitenkaan pidätä hengitystäni.

Kirjoja 

Vuonna 2014 ilmestynyt Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery oli kiehtova teos, jossa brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh muisteli uraansa ja haastavimpia ja epätavallisimpia leikkauksia, joita hän oli sen aikana suorittanut. Päättyneenä vuonna ilmestynyt Admissions: a Life in Brain Surgery on sen henkilökohtaisempi ja pohdiskelevampi jatko-osa. Teos kuvailee muun muuassa Marshin päätöstä irtisanoutua Ison-Britannian julkisen terveydenhuoltojärjestelmän eli NHS:n (National Health Service) palveluksesta, kyllästyttyään kyseiseen laitokseen pesiytyneeseen, jatkuvasti paisuvaan ja pääosin täysin hyödyttömään byrokratiaan. Aihe, josta toinen kirjailijaksi ryhtynyt britannialainen lääkäri Theodore Dalrymple on kirjoittanut paljonkin.

Teoksen sävy on yllättävänkin mollivoittoinen, ja eläköitynyt Marsh pohtii kuolemaa ja oman jäljellä olevan elämänsä lyhyyttä merkillisen pitkään. Ottaen huomioon teoksen henkilökohtaisemman ja tunnustuksellisemman lähestymistavan on yllättävää, että Marsh mainitsee vain ohimennen, että hänellä on takanaan kaksi epäonnistunutta avioliittoa ja että hän on käynyt pitkiä ajanjaksoja säännöllisesti psykiatrin vastaanotolla. Oli miten oli, Admissions on lopulta aivan yhtä ansiokas teos kuin edeltäjänsäkin, mutta sen levoton, paikoin jopa ahdistunut sävy saa miettiääksi. Marshin kaltaiselle ihmiselle, joka on omistanut leijonanosan elämästään muiden kärsimysten lievittämiselle, soisi eläkepäiville enemmän sisäistä rauhaa. Joka tapauksessa toivon että Marsh julkaisee tulevaisuudessa lisää.

Toinen vuonna 2017 suurella mielenkiinnolla lukemani lääketieteellinen elämäkerta on niinikään britannialaisen Stephen Westabyn Fragile Lives: a Heart Surgeon’s Stories of Life and Death on the Operating Table. Westaby on sydänkirurgian professori, ja hänen teoksensa noudattaa jotakuinkin samaa kaavaa kuin Marshin ensimmäinen muistelmateos: sarja kertomuksia erilaisista vaikeista tai muuten poikkeuksellisista leikkauksista. Westaby tosin viljelee huomattavasti Marshia enemmän lääketieteen ammattilaisten keskuudessa ilmeisesti varsin suosittua ns. hirsipuuhuumoria. Niin sopimatonta kuin sellainen potilaiden kuullen olisikin, häntä on kuitenkin vaikea siitä moittiakaan — sen verran raskaita ja henkisesti kuluttavia monet hänen selostamansa tapaukset ovat epäilemättä olleet. Erityisesti tapaukset, joissa vaikeasti sairas lapsi lopulta kuolee pitkän, erilaisten toivonkipinöiden ja takaiskujen värittämän taistelun jälkeen tuntuvat ymmärrettävästi painavan Westabytä edelleen.

Fiktiivisessä kirjallisuudessa vuoden 2017 mielenkiintoisin uusi tuttavuus itselläni oli omalaatuinen lontoolaishumoristi Joseph Connolly, joka kirjoittaa mustan huumorin kyllästämiä tapakomededioita englantilaisen keskiluokan pinnallisuudesta ja teennäisyydestä. Satuin lukaisemaan Connollyn uusimman This is 64, jonka seurauksena piti saman tien laittaa hankintaan herran muutkin romaanit. Useissa niistä esiintyy lähipiirinsä kotkotuksiin huvittuneesti suhtautuva, hieman ulkopuolisena pysyttelevä hahmo, joka nauttii kuubalaisista sikareista, vuosikertaviineidtä ja hyvästä skottiviskistä, ja joka lisäksi tykkää arjen harmautta torjuakseen toisinaan vierailla maksullisen naisen luona Sohossa. Kohdattuaan toisen tai kolmannen kerran samanlaisen hahmon Connollyn romaaneissa lukija alkaa nopeasti ymmärtää, kehen tämä henkilöhahmo perustuu. Connolly vaihtelee jatkuvasti tarinoissaan eri aikamuotojen välillä (tehokeino, jota normaalisti en voi sietää) ja hän lisäksi saattaa myös vaihtaa kesken kappaleen kertojaminää lennossa. Hänen tyylinsä vaatii totuttelua mutta ainakin itse koen sen palkitsevaksi.

Kotimaisista tietokirjoista epatavallisen hanakkaasti tartuin Perttu Häkkisen julkaisuun Hukkuminen: kertomus Kumpulan surmayöstä. Kirjassa kuvaillut tapahtumat ovat osa erittäin laajaa ja sekavaa vyyhtiä, ja vaikka Häkkinen sitä purkaakin ansiokkaasti ja saa aikaan mojovan pläjäyksen true crime/eksploitaatiorevittelyä, kääntämättä jää silti jokunen kivi. Erityisesti muuan kirjassa esiintyvän henkilön touhut eivät äärimmäisen suurella todennäköisyydellä kestäisi lainkaan päivänvaloa, mutta hän näyttää jälleen kerran pääsevän kuin koira veräjästä.

Jarno Alander

 

”Totalitaarinen” musiikki

Ideologiset liikkeet missä tahansa maissa jakaantuvat moniin suuriin ja pieniin virtauksiin. On esimerkiksi perinteinen jako vasemmistoon, oikeistoon ja keskustaan… Jokaisen ideologisen fraktion päätavoite on joukkojen hallinta ideologialla, jonka täytyy vedota kannattajien sieluun ja tunteisiin. Jotkut (kuten bolševikit) käyttävät tässä apunaan kirjallisuutta ja maalaustaidetta, toisille (kuten fasisteille ja kansallissosialisteille) tärkeintä on kuvastaa valtiollista mahtiasemaansa kuvanveiston ja arkkitehtuurin välityksellä. Mutta omasta mielestäni tehokkain menetelmä on musiikki. Ihminen tavoittaa aatteen ensimmäiseksi äänen, sitten vasta katseen ja kosketuksen avulla.

Yleisesti tiedetään, että mikä tahansa totalitaarinen ideologia tai valtiokoneisto ottaa alaisuuteensa kaikki yhteiskuntaelämän yhdyssiteet. Ensin “vallataan” informaatiotila, ja siten onnistuu koulutuksen ja tieteen, maatalouden ja teollisuuden, puolustuksen ja ulkopolitiikan hallinta. Mutta kulttuurilla on oma erityinen viehätyksensä: taiteella, musiikilla, arkkitehtuurilla. Näiden kolmen peruspilarin avulla kiteytetään mikä tahansa hallitseva ideologia (Italian fasismi, Saksan kansallissosialismi, Neuvostoliiton bolševismi), ja niistä tulee joukkojen hallinnan pysyvä perusta.

Kunkin kulttuurielämän alueen vaikutusvallasta voidaan väitellä pitkäänkin, mutta kiistämätön tosiseikka on, että juuri musiikilla hallitaan joukkoja parhaiten. Kääntykäämme historian puoleen… Kun bolševikit valloittivat Ukrainan vuonna 1922, paikallinen väestö joutui hirvittävien kokeilujen uhriksi, joiden tarkoituksena oli hävittää kansallistunne juuriaan myöten. Eräs traaginen sivu Ukrainan 1900-luvun historiassa kertoo kobzansoittajien joukkoteloituksista Harkovan alueella 30-luvun alussa. Bolševikit tunsivat kasakkamusiikin voiman, ja niinpä kuka tahansa sen kanssa tekemisissä ollut oli syytä eliminoida. Tämän seurauksena perinteinen musiikki korvattiin vieraskielisillä lauluilla ja marsseilla, joissa ihannoitiin kommunismia. Bolševikkivallan aikana ulkoa tuotu musiikki valmisti maaperää sarjatuotantona tehdylle “popille” ja “blatniakille”, joiden ulinaa ei saa loppumaan edes tykillä ampumalla.

Eurooppalainen versio totalitarismista oli toisenlainen. Esimerkiksi sopii parhaiten Italian fasismi, koska saksalaista kansallissosialismia ovat pätevät ja vähemmän pätevät asiantuntijat eritelleet jo läpikotaisin. Vuosina 1922-45 Italiassa oli hallinto, joka ihannoi antiikin Rooman perintöä ja pyrki siirtämään sen moderniin aikaan futurismin avulla. Tämä kimppu (fasces), jossa herooinen menneisyys ja tulevaisuus sidottiin yhteen, loi fasismin, ja sitä säestivät innokkaiden mustapaitojen mahtipontiset melodiat kuten “Giovinezza”.

Musiikki on sillanpää, jonka tämän hetken ukrainalaiset ovat koko ajan vaarassa menettää vastustajalle. Käynnissä olevasta sodasta huolimatta turvaudumme yhä niin sanotun populaarimusiikin nihilistisiin, vieraisiin melodioihin. Tietenkin jotkut artistit ovat jo vuosikymmenten ajan yrittäneet vapauttaa ukrainalaisen musiikin näistä ylikansallisen massakulttuurin vaikutteista. Ilman valtiollista tukea heidän on kuitenkin vaikea saavuttaa mitään pysyvää.

Mutta vaikka useimmat eurooppalaiset pitävät fasismia kuolleena ja historiaan jääneenä, sen eräs osa-alue selviytyi ja onnistui sopeutumaan nykyajan olosuhteisiin. Fasistinen musiikki ei jäänyt vanhoihin kaavoihinsa vaan muuttui asteittain “oikeistoskeneksi”. Osa sen edustajista (muusikoista ja faneista) suosii aggressiivisia kitarariffejä, raskaita bassokuvioita ja perkussiosoitinten tauotonta tulitusta. Toiset ovat puolestaan mieltyneet esteettiseen ja tyylikkääseen balladisoundiin, joka ilmentää traditioiden jatkuvuutta, kansallissankarien kunnioitusta, symbolismia ja korkeiden hyveiden tavoittelua. Näitä tyylejä voi pitää uutena futurismina.

Italialainen “oikeistoskene” keskittyy klassisen fasismin aikaan ja popularisoi sen sankareita kuten Mussolinia, Marinettia ja d’Annunziota. Hyvänä esimerkkinä toimii milanolainen Federico Goglio ja hänen yhtyeensä Sköll. Heidän musiikkinsa pyrkii ulos marginaalista eikä sisällä suurempaa poliittista paatosta eikä avointa aggressiota. Sköllin kappaleet on suunnattu Italian nuorelle sukupolvelle (“viimeisille romantikoille”). Niiden värikkäässä maailmassa punainen viini, kirkas aurinko ja rautaiset aseet yhdistyvät taistelun ekstaasissa, ja itse kokonaisuus siirtyy asteittain menneisyydestä tulevaisuuteen, kutsuen vapaaehtoisia täyttämään velvollisuutensa.

Tietenkään Sköll ei ole ainoa italialainen yhtye, joka popularisoi tällaisia ideoita. On myös “oikeistoskenen jättiläisiä” kuten ZetaZeroAlfa ja Ultima Frintiera, jotka ovat tulleet laajemmin tunnetuiksi Euroopassa. Ukrainassa samankaltaisia yhtyeitä ovat Komu Vnyz, Sokyra Peruna, FarInHate, Noktrunal Mortum, Inferno, Šyrokyi Lan, Polynove Pole, Ot Vinta, Zwyntar, Kroda ja monet muut. Tähän loputtomaan modernien oikeistoyhtyeiden luetteloon kannattaa jokaisen aikaansa seuraavan patriootin ja nationalistin tutustua.

On aika haastaa päättäväisesti miehitysajan musiikki vapaan tulevaisuuden tähden. Voimme voittaa henkisen miehityksen vain kääntymällä omien juuriemme, perinteidemme ja musiikkimme puoleen – siinä apunamme ovat Ukrainalaisen uuden futurismin “viimeisimmät romantikot”.

Denis Kovaliov

Elokuva ei menesty jos on huono yleisö

Inari Niemen ohjaama draamakomedia Joulumaa (2017) on elokuva, jota en ole katsonut. Se on myös elokuva jota hyvin suurella todennäköisyydellä en tule koskaan katsomaan. Helsingin Sanomien julkaiseman arvostelun perusteella kyseisessä tuotoksessa ei ole ainoatakaan minua teemallisesti kiinnostavaa asiaa tai juonellista asetelmaa. Viisikymppisten erokriisi, kaupunki-ihmisen perinteetön joulu, naisten välinen ystävyys, luomutilan hoito ja maailmanparannus eivät minua saa luskamaan lumen läpi kohti elokuvateatteria. Arkisten aiheiden ja lähtökohtaisesti epäkiinnostavien asetelmien ympärille voidaan rakentaa hyvä ja onnistunut elokuva, mutta sellainen vaatii poikkeuksellisen taitavaa käsikirjoittajaa. Joulumaan suhteen mikään ei viesti, että kyseessä olisi tällainen elokuvatapaus. Hesarin antamat kolme tähteäkin antavat ymmärtää, ettei arvostelija ole täysin vakuuttunut elokuvan tarpeellisuudesta.

Kuten on voinut ehkä odottaa, on Joulumaa menestynyt huonosti elokuvateattereissa. Taiteellisen tuotoksen menestyessä huonosti on tekijällä ainakin kolme vaihtoehtoista tapaa suhtautua asiaan:

1. Olla kriittinen tekemäänsä kohtaan ja pohtia mitä voisi tehdä paremmin.

2. Jatkaa omalla linjallaan vakuuttuneena visionsa kantavuudesta.

3. Syyttää yleisöä siitä, että se ei arvosta mestariteosta, jollainen tuotos tekijänsä mielestä eittämättä on.

Joulumaan tuottaja Miia Haavisto näyttää valinneen viimeiseksi mainitun tavan. Ongelma ei ole tuottajan mielestä suinkaan se, että elokuvassa olisi mitään vikaa, vaan vika on yleisössä. Jos elokuvan tekijäjoukko koostuu naisista ja kertoo naisista, niin huonon menestyksen syyn täytyy ehdottomasti olla se, että ihmiset ovat seksistisiä naisporukan tekemää elokuvaa kohtaan. Ei missään tapauksessa niin, että elokuva olisi huono.

Haavisto kertoo:

”Vierastan ajatusta, että joku elokuva olisi naisille tai miehille. Jos yritetään tehdä elokuvaa tietylle sukupuolelle, mennään usein metsään ja kavennetaan itse mahdollista katsojapohjaa.”

Varsin rohkea toteamus tuottajalta, jonka elokuva on juuri flopannut. Elokuva, jonka keskeinen tarkoitus olemassaoloon näyttäisi olevan naisten esittely elokuvan tekijöinä.

Vaikka elokuva ei ole kummoisesti menestynyt niin Haavisto näkee kuitenkin syytä taputella itseään selkään:

”Olen tietenkin ylpeä siitä, että samalle vuodelle osui kaksi leffaa, joiden keskiössä on voimakastahtoisia naisia ja paljon naistekijöitä mukana. Etenkin Miamissa on kiinnostavaa nähdä, miten naisohjaaja tallentaa eksoottisen tanssin maailmaa ja käsittelee hienovaraisesti siihen liittyvää seksuaalisuutta.”

Hyvä elokuvatuottaja olisi ylpeä vaikkapa siitä, että samalle vuodelle osuu kaksi leffaa jotka ovat käsikirjoituksena mielenkiintoisia, onnistuneesti ohjattuja, arvostusta saaneita ja hyvin myyneitä. Tämä tuottaja kuitenkin on ylpeä siitä, että on pukeltanut ulos kaksi elokuvaa, joissa saa mainostaa omaa maailmankuvaansa. Tärkeää Haavistolle ei näytä elokuvissa olevan niiden taiteellinen arvo vaan se, kuinka ne palvelevat Haaviston maailmankuvan esilletuontia soijakinkkuineen ja luomutiloineen. Sitä kutsutaan muuten propagandaksi ja vaikka mielelläni maksan elokuvaviihteestä, niin propagandani haluan ilmaiseksi.

”Joutuu enemmän puolustamaan sitä, onko naishahmon ongelmat ja huolet tarpeeksi kiinnostavia. Vastaavassa määrin en ole joutunut käymään sellaisia keskusteluja mieshahmojen kohdalla.”

Voisiko johtua muustakin kuin siitä sukupuolesta? Ehkä näiden elokuvien naishahmoilla ei ole kiinnostavia ongelmia ja huolia kun ei osata tehdä kiinnostavaa elokuvaa.

Lopussa Haavisto näyttää löytävän häivähdyksen todellisesta syystä elokuvansa huonoon menestykseen:

”Varmasti tässä on itselläkin peiliin katsomisen paikka jatkossa. Olen kenties liiankin kanssa tuonut sitä esille tuottamissani elokuvissa. Jos haluaa jollain tavoin normalisoida naisaiheita ja naisten tekemistä, se tulee siitä, että ei korosteta sukupuolta, vaan ihmisyyttä.”

Eli jatkossakin tulemme saamaan tarjolle lisää ihmisyyttä, veganismia, ihmissuhteita ja poliittisesti korrektia huumoria? Huokaus ja haukotus. Mitäpä Haavisto ei tuottajana yrittäisi normalisoida naisaiheita vaan yrittäisi tuottaa hyvän elokuvan? Hyvää elokuvaa harvoin syntyy sillä, että sillä on jokin itsetarkoituksellinen poliittinen sanoma.

Kotien elokuvakaanonissa Conan – barbaarin paikka ei vaikuta olevan uhattuna pitkään aikaan – ainakaan kotimaisten naistuottajien suunnalta.

Jarkko Pesonen

Voiko itsemurhan tehdä masturboimalla? Kysykää Amerikan Alt-Rightilta

Tiesitkö, että Lauren Southern on joskus käynyt treffeillä puoliksi mustan pojan kanssa?!

Tiesitkö, että eräs Tara McCarthyn isovanhemmista on puoliksi intialainen?!

Kas, siinä Pohjois-Amerikan vaihtotoehto-oikeiston kuumat puheenaiheet viimeisen noin viikon ajalta.

Verkossa nimimerkillä meuhkaavien reuna- ja paskaloordien kollektiivinen tuomiokin on selvä: naisilla nyt ei vain ole asiaa mihinkään valkoisten etua ajavaan etnonationalistiseen liikkeeseen, vaan heidän tehtävänsä on harrastaa paljon seksiä (mielellään juuri minun kanssani) ja synnyttää lapsia tulevaa Lopullista Rotusotaa™ varten!

Alt-Rightin ampuivat kovaan nosteeseen juuri netissä toimivat määrätietoiset, älykkäät, pääosin koulutetut mutta pahasta naisen puutteesta kärsivät nuoret valkoiset miehet. Nyt sama porukka näyttää menettäneen kykynsä hallita kaikkein epäsopivimpia yllykkeitään ja on vaarassa ampua sen takaisin alas.

Mahdollista ryhtiliikkeen tai kurinpalautuksen suorittajaa ei näytä olevan näköpiirissä. Liikkeen pää-äänenkannataja altright.com vaikuttaa osallistujan ajojahtiin sivuston kaikkein tuotteliaimman ja myös ylivoimaisesti kaikkein huonoimman kynäilijänsä Vincent Law’n johdolla. Mikä vielä pahempaa, kommenttiosastot osoittavat liikkeen kannattajien kapseloituneen omaan pieneen piiriinsä, skeneslangiinsa ja kaikkiin eri mieltä oleviin lyötäviin helppoihin leimoihin.

Greg Johnson on ehtinyt jo todeta, että Alt-Right on kuollut, eläköön valkoinen nationalismi. Muita järjen ääniä Alt-Rightin kovan ytimen ulkopuolelta somessa vellovaan kakofoniaan tuovat Millennial Woes ja PhilosophiCat.

Euroopassa ja Suomessa ihmisillä on keskimäärin hieman enemmän kykyä itsetutkiskeluun kuin amerikkalasilla, joten en ole valtavan huolissani, että vastaava ilmiö syntyisi täälläkin. Varuillaan kannattaa toki olla. Harva meistä haluaa kai palata vanhoihin huonoihin päiviin, jolloin oman nationalistiputiikkisi kokoukseen tyypillisesti saapui puoli tusinaa tavalla tai toisella epäilyttävän oloista ja henkilökohtaiselta hygienialtaan kyseenalaista mieshenkilöä.

Jarno Alander

YouTuben kanavasuosituksia: Louder With Crowder

Steven Crowderin kanava Louder With Crowder on itselleni varsin uusi tuttavuus. Ohjelman juontaja on kandalaissyntyinen, Yhdysvalloissa asuva poliittinen kommentaattori, joka poliittiselta kannaltaan on lähinnä perinteisiä Amerikan konservatiiveja ja klassista liberalismia. Hän lähestyy valitsemiaan aiheita huumorin kautta ja yleensä tulilinjalle joutuvat vasemmistolaiset, feministit ja muut kovaääniset sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit (SJW, social justice warrior). Ei ehkä ole erityisen mielikuvituksellista oikeistolaisen haukkua vasemmistoa, mutta toisaalta miksipä ei – syytä haukkumiseen nimittäin on.

Ohjelmasta muistui mieleeni erään vihreän sosiaaliliberaalin kirjoittaneen taannoin, ettei oikeistolaista huumoria ole olemassakaan ja että ”oikeistolaiset eivät yleensä ole huumorin tekijöinä – ainoastaan kohteena”. Oikeistolaisia – ja varsinkaan konservatiivisia – koomikoita ei kirjoittajan mielestä ole olemassa. Käsitys hyvästä huumorista on toki aina subjektiivista, mutta väite siitä, että oikeistolaisia koomikoita ei olisi ylipäätään olemassa on niin pöhkö, että se kertoo lähinnä kirjoittajan tietämättömyydestä viihteen tarjonnasta suurimpien mediayhtiöiden tuolla puolen. Tosin, en ole varma tietääkö kirjoittaja itsekään mitä mieltä olla sanoessaan ensin, ettei paras huumori välttämättä ole vasemmistolaistakaan, vaan poliittisen ajattelun tuolla puolen, mutta seuraavassa kappaleessa ehdottomasti parhaat koomikot ovat kuitenkin vasemmistolaisia.

Olkoon kuinka vain, mutta itselleni Louder with Crowder toimii. Mielyttävintä Crowderin ohjelmassa on se, että hän laittaa niin paljon omaa persoonaansa alttiiksi. Vai kuinka monella teistä olisi pokkaa mennä humanistisen tiedekunnan eteen kyltin kanssa, jossa lukisi ”There are only 2 genders – Change my mind” ja tämän jälkeen olisi valmis väittelemään kenen tahansa kanssa asiasta? Itse ainakin pelkäisin näkeväni pian lähikuvaa kaaressa lähestyvästä Kånken-repusta. Juuri tällä keinoin Crowder tuo ilmi kuinka läpeensä täynnä argumentaatiovirheitä ja kehäpäätelmiä nykyvasemmistolainen ajattelu on. Heti kun se haastatetaan vaatimuksilla perustella asia rationaalisesti ilman subjektiivista sentimentalismia, koko korttitalo romahtaa. Jos tilanne ei jää vaivantuneeksi änkytykseksi loogisessa umpikujassa, niin kääntyy se henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi tuon suuren ja mahtavan aatten kysenalaistajaa kohtaan.

Toisessa jaksossa ohjelman tekijät soluttautuvat vasemmistolaisten opiskelijoiden konferenssiin pukeutuneena Che Guevara -paitoihin joissa julistetaan sosialismin olevan hinttejä varten. Ilmoittautumisessaan he kertovat olevansa vegaanisia aseksuaalia hermafrodiitteja. Soittaako tällainen mitään hälytyskelloja järjestäjien korvissa? No ei tietenkään, vaan ohjelman tekijät voivat osallistua täysin epäilyksettä konferenssin rientoihin. Jaksossa kuvataan sosialistiopiskelijoiden kokousta, jonka jälkeen osallistujat toteuttavat varsin laimean flash mob -tempauksen, kirjoittelevat iskulauseita lasten väriliiduilla asvalttiin ja kaiken huippuna häiriköivät julkista liikennettä. Viimeksi mainittuun työmatkalla olevat todelliset työväenluokkaiset eivät erityisen ilahtuneesti suhtaudu. Kaikesta paistaa läpi se, ettei nykyvasemmistolla ole mitään tekemistä työväenluokan etujen kanssa, vaan kyseessä on hyvinvoivien valkoisten kakaroiden roolileikki.

Olkoonkin ohjelma olemukseltaan humoristinen, on sillä myös vakavampi sanoma. Se haluaa osoittaa kuinka mahdottomaksi yhteiskunnallinen keskustelu ja muu vuorovaikutus tuntemattomien ihmisten kanssa muuttuu, mikäli kulttuuriradikaalien annetaan tuhota perinteiset sosiaaliset normit ja korvata ne omilla, itsekeskeisillä ja egoistisilla korvikkeillaan. Yllättäen totutut kielen konventiot muuttuvatkin väitetyiksi väkivallanteoiksi kuulijaa kohtaan, ihmiset joutuvat jatkuvasti tarkkailemaan omia puheitaan vältellen kaikkia sellaisia sanontoja joista joku voisi loukkaantua (paitsi tietenkin perinteisten länsimaalaisten arvojen ivaaminen on aina hyväksyttyä!) ja ihmiset kilvoittelevat surkeimmasta kuvitellusta uhriasemasta. Kun tämän päälle lisätään se, että vasemmistolaisten yhteiskunta-ajattelussa meritokratia korvataan jokaista työ- ja opiskelupaikkaa koskevilla nais-, homo-, etno- ja vammaiskiintiöillä, niin kuva heidän ihanneyhteiskunnastaan alkaa muistuttaa tieteisfantasian dystopiaa. Valtaa saadessaan nämä ihmiset käyttäytyvät tyrannimaisesti, sillä kulttuurimarxismin valheille perustuvaa yhteiskuntaa voi pitää pystyssä vain valheellisin ja tyrannimaisin keinoin. Vapaalle ideoiden vaihdolle ei tuossa maailmassa ole sijaa, vaan kaikki perustavanlaatuinen erimielisyys on vihapuhetta, joka kuuluu vaientaa vaikka väkisin. Ei ole sinänsä mitenkään yllättävää, että marxistiset aatteet joka kerta päätyvät käytännön toteutuksissa eriasteisesti epäonnistuneisiin lopputuloksiin Robert Owenin New Harmonysta Pol Potin Kambodzhaan. Jos keitoksen raaka-aineet ovat lähtökohtaisesti mätiä, niin ei kokin vaihtaminen ateriaa pelasta.

Se, mikä katsomieni noin kymmenen jakson perusteella Crowderilta ohjelmastaan puuttuu, on itseironisuus. Vaikka Crowder sinänsä laittaa oman persoonansa likoon, niin omaa henkilöään tai poliittista viiteryhmäänsä kohtaan hän ei kohdista pilkkaa. Tässä mielessä aiemmin viitattu vihreä sosiaaliliberaali on oikeassa ja yhtäältä olisi tietty itseironisuus toivottavaa osoituksena kyvystä nauraa itselleen, mutta toisaalta huonosti toteutettuna itseironisuus luotaantyöntävää itsensä häpäisemistä. Ainakin itselleni on jäänyt vieraaksi hauskuus ja komediallisuus siinä, että Sami Hedberg tulee lavalle ja kertoo olevansa läski.

Louder with Crowder sopii mainiosti kevyeksi iltapäiväviihteeksi, mikäli sillä hetkellä syväluotaavat dokumentit ovat turhan raskasta katsottavaa, mutta tarjolla oleva kevyempi viihde nostattaa karvat pystyyn tyhjänpäiväisyydellään.

Jarkko Pesonen

Kriisiviestintää punavihreästä kuplasta

Helsingin sanomat julkaisi 10.12.2017 Minna Nalbantoglun jutun, jossa lehti yrittää ottaa etäisyyttä farssiksi muodostuneeseen Suomi 100 vee -”lastentapahtumaan” ja sen järjestäjiin. Monet ovat tulkinneet jutun paluuksi johonkin etäisesti tervettä järkeä muistuttavaan, sen naurettavan ja lapsellisen sekoilun, jollaiseksi koko ”alpakkagate” mediassa metastoitui, jälkeen.

Tarkemmalla luennalla tarina paljastuu kuitenkin paitsi sisäisesti ristiriitaiseksi, myös hyvin todennäköisesti valheelliseksi. Lisäksi juttu paljastaa koko ”punavihreästä kuplasta”, johon suuri osa Hesarin toimittajakunnasta kuuluu, erään hyvin ikävän seikan.

Kirjoituksessaan Nalbantoglu ei oikein osaa päättää, tiesikö hän etukäteen, mistä alpakkatapahtumassa oikeasti oli kysymys vai ei. Molemmat vaihtoehdot ovat hänen kannaltaan aika huonoja: jos hän ei tiennyt sitä, hän on suoraan sanoen täydellinen tomppeli, ja jos hän puolestaan tiesi kuin tiesikin siitä, hän on osa sitä samaa valhetta, jota hän kirjoituksessaan paheksuu. Hän päätyy myöntämään ”epäilleensä” asiaa, mutta hänen epäilyksistään huolimatta kertoo hänen sydämensä särkyneen kun totuus tuli ilmi. Sydämen särkyminen on hyvin voimakas ja kaikkien tuntema kielikuva, joten ei ole ihme, että Nalbantoglu vetoaa siihen peräti kahdesti kirjoituksessaan. Hän esittää itsensä Suuren Alpakkavalheen viattomana uhrina — vaikka hän tosiasiassa on osa sen luomisessa keskeisessä osassa ollutta koneistoa.

Voimme myös löytää synkkää huumoria siitä, miten Nalbantoglu tarinassaan korostaa rehellisyyden ja ihmisten keskinäisen luottamuksen tärkeyttä käyttäen korkealentoisia ja tunteellisia mielikuvia — ja samalla uudistaa jälleen kerran sen ikävystyttävän valheen, jonka mukaan kaikki 612-kulkueen osallistujat olisivat natseja ja äärioikeistolaisia.

Tai kuten kirjailija ja bloggari Vox Day asian ilmaisee: ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit” sekä valehtelevat aina, että projisoivat aina, eli syyttävät muita toimimasta niin kuin he itse tekevät.

Nalbantoglun juttu osoittaa (eikä ensimmäistä kertaa), miten kovin helposti suvaitsevaisto tiukan paikan tullen pakenee yhteisestä rintamasta, ja miten nopeasti he heittävät omiaan susille pelastaakseen oman nahkansa. Me kaikki muistamme, miten innokkaasti Hesari oli mukana luomassa Suurta Alpakkavalhetta, mutta jäätyään kiinni housut kintuissa se välittömästi patistaa Nalbantoglun kirjoittamaan nyyhkytarinan särkyneestä sydämestään ja ylistämään Suomessa vallitsevaa kansalaisten keskinäistä luottamusta. Sitä samaa luottamusta, johon Hesari omalla toiminnallaan taukoamatta poraa reikiä, ja asentaa reikiin dynamiittia.

Suvaitsevaisto jostain täysin käsittämättömästä syystä tuntuu kuvittelevan, ettei heidän sekoilunsa koskaan tule puraisemaan heitä itseään, eikä heidän toimintansa koskaan voi kääntyä itseään vastaan. Vaikka he kuinka nakertavat lehdistön, viranomaisten ja nyt jopa poliisin uskottavuutta, silti Suomi tulee heidän kuvitelmissaan pysymään turvallisesti korkean luottamuksen yhteiskuntana, jossa korruptio, valehtelu ja muu epärehellisyys eivät koskaan muodostu ongelmaksi. Vaikka he onnistuisivat maahantuomaan 20 miljoonaa 20-30 -vuotiasta miestä Afrikasta ja Lähi-Idästä, Suomen yhteiskuntarauha, väestörakenne eivätkä julkiset palvelut koskaan vaarannu. Nehän ovat tipahtaneet tänne sattumalta ulkoavaruudesta, joten tietenkään mikään ihmisten aiheuttama ei voi niitä muuttaa. Ja mikä kaikkein karuinta: he luulevat voivansa sekoilla, valehdella ja kannattaa antaumuksella kaikkia ihmisyydelle mahdollisimman vieraita aatteita, ilman että heille itselleen siitä koituu milloinkaan mitään seurauksia. Olisi tärkeää auttaa heitä ymmärtämään, tarvittaessa havainnollistavien esimerkkien avulla, että näin ei todellakaan ole.

Jarno Alander