Liikkuvaa kuvaa

S. Graig Zahlerin toinen pitkä elokuva Brawl in Cell Block 99 on toisaalta häpeämätön, väkivallalla mässäilevä grindhouse- pastissi, toisaalta hyvinkin 2010-lukulainen kertomus amerikkalaisen unelman tulosta peruuttamattomasti päätökseensä. Zahlerin edellinen elokuva Bone Tomahawk oli positiivinen yllätys, joka toi eloa jo melko heikossa hapessa olevaan lännenelokuvien genreen. Bone Tomahawk ja Brawl in Cell Block 99 sijoittuvat eri aikakausiin ja eri ympäristöihin, mutta tarina on pohjimmiltaan molemmissa sama: hidas mutta vääjämättömältä vaikuttava vajoaminen helvetillisiin olosuhteisiin, joista sitten taistellaan verta ja hikeä säästämättä ulospääsyä kohti. Paitsi että molemmat elokuvat ovat yllättävän hyviä, yllättävää on myös se että ne ylipäätään tehty — sen verran epäkorrekteja ja nykyajan kaksinaismoralismille kumartelemattomia ne nimittäin ovat. Niiden sankarihahmot ovat paitsi rohkeita ja kyvykkäitä, myös moraalisesti suoraselkäisiä valkoisia miehiä. Ja vaikka asiaa ei heiltä elokuvissa tiedustellakaan, hyvin todennäköisesti he kysyttäessä vastaisivat, että sukupuolia on kaksi eikä neljäsataa. Pelkästään tällä joutuu jo nyky-Amerikassa hyvin helposti vaikeuksiin.
Zahlerin seuraava, myöhemmin tänä vuonna ensi-iltansa saava elokuva ei ole nimeltään vähempää kuin Dragged Across Concrete, ja pääosassakin on Hollywoodin virallinen paha ihminen Mel Gibson (jota muuten ohimennen sanoen ei, kumma kyllä, ole kiskottu mukaan minkäänlaisiin #metoo-kopelointi/käpälöintiskandaaleihin — toisin kuin lähes kaikkia Hollywoodin liberaaleja, pehmeitä arvoja ja Hillary Clintonia kannattavia pro-feministimiehiä). Jään mielenkiinnolla odottamaan paitsi itse elokuvaa, myös yleisön reaktioita siihen.

2017 oli myös vuosi, jona opin minäkin pitämään pitkiä tv-sarjaistuntoja. Italialainen, Napolin kaupunkiin sijoittuva Gomorra on kevyesti — toistan kevyesti — paras näkemäni rikos/mafia/tms-sarja. Sille ei pärjää edes kovasti kehuttu The Wire, ja Sopranos (jota siihen on myös verrattu) vaikuttaa sen rinnalla lähinnä mafiaperheeseen sijoittuvalta tilannekomedialta, vain ilman nauraraitaa. Suositelen varauksetta laadukkaan televisiodraaman ystäville. Sarjan autenttisuudesta kertonee jotain se, että sen luoja Roberto Saviano elää tätä nykyä ympärivuorokautisessa poliisivartioinnissa.
Uusi Twin Peaks tuli myös vilkaistua, ja siitä jäi yllättävän plusmerkkinen lopullinen vaikutelma — todennäköisesti siksi, että asennoiduin odottamaan sarjasta täyttä katastrofia ja hyväksyin etukäteen, etten ymmärtäisi siitä mitään. Jälkimmäisen seikan suhteen olin toki oikeassa. Jos tämä todellakin oli David Lynchin viimeinen suuri projekti, kuten hän itse on antanut ymmärtää, saa hänen uransa arvokkaan päätöksen.

BBC:n Detectorists on pienieleinen ja vaatimaton tv-sarja, joka kertoo Englannista sellaisena kuin haluaisimme sen tuntea — tai kenties muistaa: lempeä vihreä saari täynnä viehättäviä pikkukaupunkeja, joissa asuu kohtelíaita, toisistaan ja paikallisesta yhteisöstä välittäviä ihmisiä. Joilla on sellaisia harrastuksia kuin postimerkkeily, puutarhanhoito tai muinaisjäänteiden etsiminen nummelta metallinpaljastimella, ja jotka jonkin painaessaan heidän mieltään uskoutuvat kaverille oluttuopillisen äärellä samassa pubissa, jossa jo heidän isovanhempansa ja heidän isovanhempansa kostuttivat kurkkuaan. Tänä vuonna esitetty kolmas tuotantokausi on nähtävästi myös viimeinen.
Musiikkia

Galigula031 on käkikellomaasta ponnistava Marco Deplanon power electronics -projekti, jonka tematiikka liikkuu ihmiskaupan ja erilaisten seksuaalisten perversioiden maailmassa. Tämän kaltaista materiaalia tuotetaan verraten paljon, luultavasti koska se on helppo ja hyväksi koettu ratkaisu genressä, jossa pyritään äärimmäiseen ilmaisuun niin tematiikan kuin itse soundin osalta. Kolikon toinen puoli on sitten tietenkin se, että suuri osa pervoiluun perustuvasta tavarasta onkin sitten pelkästään noloa ja vaivaannuttavaa, joskus harvoin myös aivan aidosti vastenmielistä. Caligula031:n Land of Opportunity muodostaa tässä poikkeuksen, lähinnä siksi että se ei mässäile materiaalillaan, vaan Deplanon lähestymistapa on enemmänkin kylmän toteava. Land of Opportunitysta liikkuu maailmalla niin CD, kasetti- kuin vinyylipainoksiakin, jotka kaikki ilmeisesti kuulostavat erilaisilta. Valitse siis myrkkysi, niin kuin englanninkielisissä maissa tavataan sanoa.

Toinen vuonna 2017 aktiivisena pysytellyt power electronics -projekti on Thomas Ekelundin Trepaneringsritualen, joka on onnistunut tuomaan ruotsalaista pop-sensibiliteettia rytmisine ja melodisine koukkuineen sekä tarttuvine kertosäkeineen genrelle tyypilliseen äärisärötettyyn pörinään ja metalliseen kirskuntaan. Päättyneen vuoden albumi Kainskult oli ollut Ekelundin mukaan työn alla jo pitkään ennen vuoden 2014 debyyttikokopitkää Perfection and Permanence. Mikään varsinainen vuosikausien uurastamisen kruunaava magnus opus Kainskult ei kuitenkaan ole, vaan se osoittautuu kestoltaan lyhyeksi ja materiaaliltaan harmillisen hajanaiseksi — Perfection and Permanencen jälkeen lähes välityön oloiseksi. Psytyttelen joka tapauksssa edelleen TxPxR-uskovaisena ja jään odottamaan jatkoa. Ekelund kasailee käsittääkseni päivätyökseen huipputrendikkäitä (ja hinnoittelultaan sen mukaisia) syntetisaattoreita, rumpukoneita ja muita musiikkilaitteita göteborgilaisessa Elektron-firmassa, joten puitteiden puolesta ei ainakaan ole mitään syytä, etteikö hän voisi vielä töräyttää ihmisten ilmoille todellista esoteerisen voimaelektroniikan mestariteosta.

Goatmoonin vuoden 2017 uutuus Stella Polaris on toimiva yhdistelmä alkuaikojen punk-vaikutteista rälläämistä ja Varjot ja Voitto tai Valhalla -albumeilla esiteltyä hieman hienostuneempaa ilmaisua. Erityismaininnan ansaitsee ilmeisesti sillä paljon puhutulla ”kännissä ja käpällä” -tekniikalla toteutettu punaniskarock- bonuskappale ”Palavien ali-ihmisten löyhkä”. Ulkomaisilla musiikkisivustoilla albumista on julkaistu runsaasti ”eiköhän unohdeta ideologiat ja keskitytä musiikkiin” -henkisiä arvosteluita, ja onkin suurta hupia tiputtaa englanninkielinen käännös kappaleen nimestä niiden kommenttiosastoihin. Yhtye räjäytti pankin 13. tammikuuta Vantaan Bar Rock Bearissa, joten myös livekunnon osalta Goatmoon on nosteessa.
Muistan Fleuretyn lähinnä 90-luvun norjalaisen black metallin omituisena alaviitteenä. En varmaan ollut ainoa, joka saadessaan bändin demoja käsiinsä ensi alkuun luuli, että kasetissa on jotain vikaa — sikäli käsittämätöntä, ulisevaa huhuilua bändin vokaalit olivat. Maailman mennessä menojaan Fleurety vaipui omalta osaltani unohduksiin, ja bändi tuli vastaan korkeintaan kirjoissa ja lehtijutuissa, joissa kerrattiin norjalaisen skenen historiaa. Sitten vuonna 2017 vastaan tuli Fleuretyn kokopitkä The White Death — ilmeisesti vasta kolmas sellainen bändin lähes kolmikymmentävuotisen taipaleen aikana. ”Kokeellinen metallimusiikki” on käsite, joka aivan liian usein merkkaa turhanpäiväistä, päämäärätöntä kikkailua ja erikoisuudentavoittelua, kuitenkin vailla uskallusta murtautua kokonaan ulos genrestä joka takaa edes jonkin verran kuuntelijoita. Fleuretyn tapauksessa ”kokeellisuus” ei kuitenkaan ole tyylittömän alleviivattua — useimpien The White Deathin kappaleiden kohdalla ei ole edes mitenkään helppoa osoittaa sormella, mikä tarkalleen tekee tunnelmasta niin omituisen ja surreaalin. Paperilla ”norjalainen proge/post- black metal” kuulostaa harvinaisen epähoukuttelevalta optiolta (ainakin minun korvaani), mutta kun White Deathin tulee heittäneeksi soimaan se kummasti vangitsee huomion eikä suostu hellittämään otettaan.

Mainitaan vielä, että vuonna 2017 ”beatnickien kuningatar” Judy Hensken kulta-aikojen levytykset eli Elektra -levy-yhtiön kautta julkaistut albumit julkaistiin uudelleen mainiossa CD-boksissa. Lupaankin täten vilpittömästi, että sitten kun nykyajan ”vahvat naisartistit jotka eivät tarvitse miehiä” saavat rääkynäänsä kymmenesosan siitä fiiliksestä, jonka kuningatar Judy saa lähes minkälaiseen kappaleeseen tahansa, lupaan tulla heidän safe spaceensa kuuntelemaan, mitä heillä on sanottavaa. En kuitenkaan pidätä hengitystäni.
Kirjoja

Vuonna 2014 ilmestynyt Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery oli kiehtova teos, jossa brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh muisteli uraansa ja haastavimpia ja epätavallisimpia leikkauksia, joita hän oli sen aikana suorittanut. Päättyneenä vuonna ilmestynyt Admissions: a Life in Brain Surgery on sen henkilökohtaisempi ja pohdiskelevampi jatko-osa. Teos kuvailee muun muuassa Marshin päätöstä irtisanoutua Ison-Britannian julkisen terveydenhuoltojärjestelmän eli NHS:n (National Health Service) palveluksesta, kyllästyttyään kyseiseen laitokseen pesiytyneeseen, jatkuvasti paisuvaan ja pääosin täysin hyödyttömään byrokratiaan. Aihe, josta toinen kirjailijaksi ryhtynyt britannialainen lääkäri Theodore Dalrymple on kirjoittanut paljonkin.
Teoksen sävy on yllättävänkin mollivoittoinen, ja eläköitynyt Marsh pohtii kuolemaa ja oman jäljellä olevan elämänsä lyhyyttä merkillisen pitkään. Ottaen huomioon teoksen henkilökohtaisemman ja tunnustuksellisemman lähestymistavan on yllättävää, että Marsh mainitsee vain ohimennen, että hänellä on takanaan kaksi epäonnistunutta avioliittoa ja että hän on käynyt pitkiä ajanjaksoja säännöllisesti psykiatrin vastaanotolla. Oli miten oli, Admissions on lopulta aivan yhtä ansiokas teos kuin edeltäjänsäkin, mutta sen levoton, paikoin jopa ahdistunut sävy saa miettiääksi. Marshin kaltaiselle ihmiselle, joka on omistanut leijonanosan elämästään muiden kärsimysten lievittämiselle, soisi eläkepäiville enemmän sisäistä rauhaa. Joka tapauksessa toivon että Marsh julkaisee tulevaisuudessa lisää.
Toinen vuonna 2017 suurella mielenkiinnolla lukemani lääketieteellinen elämäkerta on niinikään britannialaisen Stephen Westabyn Fragile Lives: a Heart Surgeon’s Stories of Life and Death on the Operating Table. Westaby on sydänkirurgian professori, ja hänen teoksensa noudattaa jotakuinkin samaa kaavaa kuin Marshin ensimmäinen muistelmateos: sarja kertomuksia erilaisista vaikeista tai muuten poikkeuksellisista leikkauksista. Westaby tosin viljelee huomattavasti Marshia enemmän lääketieteen ammattilaisten keskuudessa ilmeisesti varsin suosittua ns. hirsipuuhuumoria. Niin sopimatonta kuin sellainen potilaiden kuullen olisikin, häntä on kuitenkin vaikea siitä moittiakaan — sen verran raskaita ja henkisesti kuluttavia monet hänen selostamansa tapaukset ovat epäilemättä olleet. Erityisesti tapaukset, joissa vaikeasti sairas lapsi lopulta kuolee pitkän, erilaisten toivonkipinöiden ja takaiskujen värittämän taistelun jälkeen tuntuvat ymmärrettävästi painavan Westabytä edelleen.
Fiktiivisessä kirjallisuudessa vuoden 2017 mielenkiintoisin uusi tuttavuus itselläni oli omalaatuinen lontoolaishumoristi Joseph Connolly, joka kirjoittaa mustan huumorin kyllästämiä tapakomededioita englantilaisen keskiluokan pinnallisuudesta ja teennäisyydestä. Satuin lukaisemaan Connollyn uusimman This is 64, jonka seurauksena piti saman tien laittaa hankintaan herran muutkin romaanit. Useissa niistä esiintyy lähipiirinsä kotkotuksiin huvittuneesti suhtautuva, hieman ulkopuolisena pysyttelevä hahmo, joka nauttii kuubalaisista sikareista, vuosikertaviineidtä ja hyvästä skottiviskistä, ja joka lisäksi tykkää arjen harmautta torjuakseen toisinaan vierailla maksullisen naisen luona Sohossa. Kohdattuaan toisen tai kolmannen kerran samanlaisen hahmon Connollyn romaaneissa lukija alkaa nopeasti ymmärtää, kehen tämä henkilöhahmo perustuu. Connolly vaihtelee jatkuvasti tarinoissaan eri aikamuotojen välillä (tehokeino, jota normaalisti en voi sietää) ja hän lisäksi saattaa myös vaihtaa kesken kappaleen kertojaminää lennossa. Hänen tyylinsä vaatii totuttelua mutta ainakin itse koen sen palkitsevaksi.
Kotimaisista tietokirjoista epatavallisen hanakkaasti tartuin Perttu Häkkisen julkaisuun Hukkuminen: kertomus Kumpulan surmayöstä. Kirjassa kuvaillut tapahtumat ovat osa erittäin laajaa ja sekavaa vyyhtiä, ja vaikka Häkkinen sitä purkaakin ansiokkaasti ja saa aikaan mojovan pläjäyksen true crime/eksploitaatiorevittelyä, kääntämättä jää silti jokunen kivi. Erityisesti muuan kirjassa esiintyvän henkilön touhut eivät äärimmäisen suurella todennäköisyydellä kestäisi lainkaan päivänvaloa, mutta hän näyttää jälleen kerran pääsevän kuin koira veräjästä.
Jarno Alander