Elokuva ei menesty jos on huono yleisö

Inari Niemen ohjaama draamakomedia Joulumaa (2017) on elokuva, jota en ole katsonut. Se on myös elokuva jota hyvin suurella todennäköisyydellä en tule koskaan katsomaan. Helsingin Sanomien julkaiseman arvostelun perusteella kyseisessä tuotoksessa ei ole ainoatakaan minua teemallisesti kiinnostavaa asiaa tai juonellista asetelmaa. Viisikymppisten erokriisi, kaupunki-ihmisen perinteetön joulu, naisten välinen ystävyys, luomutilan hoito ja maailmanparannus eivät minua saa luskamaan lumen läpi kohti elokuvateatteria. Arkisten aiheiden ja lähtökohtaisesti epäkiinnostavien asetelmien ympärille voidaan rakentaa hyvä ja onnistunut elokuva, mutta sellainen vaatii poikkeuksellisen taitavaa käsikirjoittajaa. Joulumaan suhteen mikään ei viesti, että kyseessä olisi tällainen elokuvatapaus. Hesarin antamat kolme tähteäkin antavat ymmärtää, ettei arvostelija ole täysin vakuuttunut elokuvan tarpeellisuudesta.

Kuten on voinut ehkä odottaa, on Joulumaa menestynyt huonosti elokuvateattereissa. Taiteellisen tuotoksen menestyessä huonosti on tekijällä ainakin kolme vaihtoehtoista tapaa suhtautua asiaan:

1. Olla kriittinen tekemäänsä kohtaan ja pohtia mitä voisi tehdä paremmin.

2. Jatkaa omalla linjallaan vakuuttuneena visionsa kantavuudesta.

3. Syyttää yleisöä siitä, että se ei arvosta mestariteosta, jollainen tuotos tekijänsä mielestä eittämättä on.

Joulumaan tuottaja Miia Haavisto näyttää valinneen viimeiseksi mainitun tavan. Ongelma ei ole tuottajan mielestä suinkaan se, että elokuvassa olisi mitään vikaa, vaan vika on yleisössä. Jos elokuvan tekijäjoukko koostuu naisista ja kertoo naisista, niin huonon menestyksen syyn täytyy ehdottomasti olla se, että ihmiset ovat seksistisiä naisporukan tekemää elokuvaa kohtaan. Ei missään tapauksessa niin, että elokuva olisi huono.

Haavisto kertoo:

”Vierastan ajatusta, että joku elokuva olisi naisille tai miehille. Jos yritetään tehdä elokuvaa tietylle sukupuolelle, mennään usein metsään ja kavennetaan itse mahdollista katsojapohjaa.”

Varsin rohkea toteamus tuottajalta, jonka elokuva on juuri flopannut. Elokuva, jonka keskeinen tarkoitus olemassaoloon näyttäisi olevan naisten esittely elokuvan tekijöinä.

Vaikka elokuva ei ole kummoisesti menestynyt niin Haavisto näkee kuitenkin syytä taputella itseään selkään:

”Olen tietenkin ylpeä siitä, että samalle vuodelle osui kaksi leffaa, joiden keskiössä on voimakastahtoisia naisia ja paljon naistekijöitä mukana. Etenkin Miamissa on kiinnostavaa nähdä, miten naisohjaaja tallentaa eksoottisen tanssin maailmaa ja käsittelee hienovaraisesti siihen liittyvää seksuaalisuutta.”

Hyvä elokuvatuottaja olisi ylpeä vaikkapa siitä, että samalle vuodelle osuu kaksi leffaa jotka ovat käsikirjoituksena mielenkiintoisia, onnistuneesti ohjattuja, arvostusta saaneita ja hyvin myyneitä. Tämä tuottaja kuitenkin on ylpeä siitä, että on pukeltanut ulos kaksi elokuvaa, joissa saa mainostaa omaa maailmankuvaansa. Tärkeää Haavistolle ei näytä elokuvissa olevan niiden taiteellinen arvo vaan se, kuinka ne palvelevat Haaviston maailmankuvan esilletuontia soijakinkkuineen ja luomutiloineen. Sitä kutsutaan muuten propagandaksi ja vaikka mielelläni maksan elokuvaviihteestä, niin propagandani haluan ilmaiseksi.

”Joutuu enemmän puolustamaan sitä, onko naishahmon ongelmat ja huolet tarpeeksi kiinnostavia. Vastaavassa määrin en ole joutunut käymään sellaisia keskusteluja mieshahmojen kohdalla.”

Voisiko johtua muustakin kuin siitä sukupuolesta? Ehkä näiden elokuvien naishahmoilla ei ole kiinnostavia ongelmia ja huolia kun ei osata tehdä kiinnostavaa elokuvaa.

Lopussa Haavisto näyttää löytävän häivähdyksen todellisesta syystä elokuvansa huonoon menestykseen:

”Varmasti tässä on itselläkin peiliin katsomisen paikka jatkossa. Olen kenties liiankin kanssa tuonut sitä esille tuottamissani elokuvissa. Jos haluaa jollain tavoin normalisoida naisaiheita ja naisten tekemistä, se tulee siitä, että ei korosteta sukupuolta, vaan ihmisyyttä.”

Eli jatkossakin tulemme saamaan tarjolle lisää ihmisyyttä, veganismia, ihmissuhteita ja poliittisesti korrektia huumoria? Huokaus ja haukotus. Mitäpä Haavisto ei tuottajana yrittäisi normalisoida naisaiheita vaan yrittäisi tuottaa hyvän elokuvan? Hyvää elokuvaa harvoin syntyy sillä, että sillä on jokin itsetarkoituksellinen poliittinen sanoma.

Kotien elokuvakaanonissa Conan – barbaarin paikka ei vaikuta olevan uhattuna pitkään aikaan – ainakaan kotimaisten naistuottajien suunnalta.

Jarkko Pesonen

Voiko itsemurhan tehdä masturboimalla? Kysykää Amerikan Alt-Rightilta

Tiesitkö, että Lauren Southern on joskus käynyt treffeillä puoliksi mustan pojan kanssa?!

Tiesitkö, että eräs Tara McCarthyn isovanhemmista on puoliksi intialainen?!

Kas, siinä Pohjois-Amerikan vaihtotoehto-oikeiston kuumat puheenaiheet viimeisen noin viikon ajalta.

Verkossa nimimerkillä meuhkaavien reuna- ja paskaloordien kollektiivinen tuomiokin on selvä: naisilla nyt ei vain ole asiaa mihinkään valkoisten etua ajavaan etnonationalistiseen liikkeeseen, vaan heidän tehtävänsä on harrastaa paljon seksiä (mielellään juuri minun kanssani) ja synnyttää lapsia tulevaa Lopullista Rotusotaa™ varten!

Alt-Rightin ampuivat kovaan nosteeseen juuri netissä toimivat määrätietoiset, älykkäät, pääosin koulutetut mutta pahasta naisen puutteesta kärsivät nuoret valkoiset miehet. Nyt sama porukka näyttää menettäneen kykynsä hallita kaikkein epäsopivimpia yllykkeitään ja on vaarassa ampua sen takaisin alas.

Mahdollista ryhtiliikkeen tai kurinpalautuksen suorittajaa ei näytä olevan näköpiirissä. Liikkeen pää-äänenkannataja altright.com vaikuttaa osallistujan ajojahtiin sivuston kaikkein tuotteliaimman ja myös ylivoimaisesti kaikkein huonoimman kynäilijänsä Vincent Law’n johdolla. Mikä vielä pahempaa, kommenttiosastot osoittavat liikkeen kannattajien kapseloituneen omaan pieneen piiriinsä, skeneslangiinsa ja kaikkiin eri mieltä oleviin lyötäviin helppoihin leimoihin.

Greg Johnson on ehtinyt jo todeta, että Alt-Right on kuollut, eläköön valkoinen nationalismi. Muita järjen ääniä Alt-Rightin kovan ytimen ulkopuolelta somessa vellovaan kakofoniaan tuovat Millennial Woes ja PhilosophiCat.

Euroopassa ja Suomessa ihmisillä on keskimäärin hieman enemmän kykyä itsetutkiskeluun kuin amerikkalasilla, joten en ole valtavan huolissani, että vastaava ilmiö syntyisi täälläkin. Varuillaan kannattaa toki olla. Harva meistä haluaa kai palata vanhoihin huonoihin päiviin, jolloin oman nationalistiputiikkisi kokoukseen tyypillisesti saapui puoli tusinaa tavalla tai toisella epäilyttävän oloista ja henkilökohtaiselta hygienialtaan kyseenalaista mieshenkilöä.

Jarno Alander

YouTuben kanavasuosituksia: Louder With Crowder

Steven Crowderin kanava Louder With Crowder on itselleni varsin uusi tuttavuus. Ohjelman juontaja on kandalaissyntyinen, Yhdysvalloissa asuva poliittinen kommentaattori, joka poliittiselta kannaltaan on lähinnä perinteisiä Amerikan konservatiiveja ja klassista liberalismia. Hän lähestyy valitsemiaan aiheita huumorin kautta ja yleensä tulilinjalle joutuvat vasemmistolaiset, feministit ja muut kovaääniset sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit (SJW, social justice warrior). Ei ehkä ole erityisen mielikuvituksellista oikeistolaisen haukkua vasemmistoa, mutta toisaalta miksipä ei – syytä haukkumiseen nimittäin on.

Ohjelmasta muistui mieleeni erään vihreän sosiaaliliberaalin kirjoittaneen taannoin, ettei oikeistolaista huumoria ole olemassakaan ja että ”oikeistolaiset eivät yleensä ole huumorin tekijöinä – ainoastaan kohteena”. Oikeistolaisia – ja varsinkaan konservatiivisia – koomikoita ei kirjoittajan mielestä ole olemassa. Käsitys hyvästä huumorista on toki aina subjektiivista, mutta väite siitä, että oikeistolaisia koomikoita ei olisi ylipäätään olemassa on niin pöhkö, että se kertoo lähinnä kirjoittajan tietämättömyydestä viihteen tarjonnasta suurimpien mediayhtiöiden tuolla puolen. Tosin, en ole varma tietääkö kirjoittaja itsekään mitä mieltä olla sanoessaan ensin, ettei paras huumori välttämättä ole vasemmistolaistakaan, vaan poliittisen ajattelun tuolla puolen, mutta seuraavassa kappaleessa ehdottomasti parhaat koomikot ovat kuitenkin vasemmistolaisia.

Olkoon kuinka vain, mutta itselleni Louder with Crowder toimii. Mielyttävintä Crowderin ohjelmassa on se, että hän laittaa niin paljon omaa persoonaansa alttiiksi. Vai kuinka monella teistä olisi pokkaa mennä humanistisen tiedekunnan eteen kyltin kanssa, jossa lukisi ”There are only 2 genders – Change my mind” ja tämän jälkeen olisi valmis väittelemään kenen tahansa kanssa asiasta? Itse ainakin pelkäisin näkeväni pian lähikuvaa kaaressa lähestyvästä Kånken-repusta. Juuri tällä keinoin Crowder tuo ilmi kuinka läpeensä täynnä argumentaatiovirheitä ja kehäpäätelmiä nykyvasemmistolainen ajattelu on. Heti kun se haastatetaan vaatimuksilla perustella asia rationaalisesti ilman subjektiivista sentimentalismia, koko korttitalo romahtaa. Jos tilanne ei jää vaivantuneeksi änkytykseksi loogisessa umpikujassa, niin kääntyy se henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi tuon suuren ja mahtavan aatten kysenalaistajaa kohtaan.

Toisessa jaksossa ohjelman tekijät soluttautuvat vasemmistolaisten opiskelijoiden konferenssiin pukeutuneena Che Guevara -paitoihin joissa julistetaan sosialismin olevan hinttejä varten. Ilmoittautumisessaan he kertovat olevansa vegaanisia aseksuaalia hermafrodiitteja. Soittaako tällainen mitään hälytyskelloja järjestäjien korvissa? No ei tietenkään, vaan ohjelman tekijät voivat osallistua täysin epäilyksettä konferenssin rientoihin. Jaksossa kuvataan sosialistiopiskelijoiden kokousta, jonka jälkeen osallistujat toteuttavat varsin laimean flash mob -tempauksen, kirjoittelevat iskulauseita lasten väriliiduilla asvalttiin ja kaiken huippuna häiriköivät julkista liikennettä. Viimeksi mainittuun työmatkalla olevat todelliset työväenluokkaiset eivät erityisen ilahtuneesti suhtaudu. Kaikesta paistaa läpi se, ettei nykyvasemmistolla ole mitään tekemistä työväenluokan etujen kanssa, vaan kyseessä on hyvinvoivien valkoisten kakaroiden roolileikki.

Olkoonkin ohjelma olemukseltaan humoristinen, on sillä myös vakavampi sanoma. Se haluaa osoittaa kuinka mahdottomaksi yhteiskunnallinen keskustelu ja muu vuorovaikutus tuntemattomien ihmisten kanssa muuttuu, mikäli kulttuuriradikaalien annetaan tuhota perinteiset sosiaaliset normit ja korvata ne omilla, itsekeskeisillä ja egoistisilla korvikkeillaan. Yllättäen totutut kielen konventiot muuttuvatkin väitetyiksi väkivallanteoiksi kuulijaa kohtaan, ihmiset joutuvat jatkuvasti tarkkailemaan omia puheitaan vältellen kaikkia sellaisia sanontoja joista joku voisi loukkaantua (paitsi tietenkin perinteisten länsimaalaisten arvojen ivaaminen on aina hyväksyttyä!) ja ihmiset kilvoittelevat surkeimmasta kuvitellusta uhriasemasta. Kun tämän päälle lisätään se, että vasemmistolaisten yhteiskunta-ajattelussa meritokratia korvataan jokaista työ- ja opiskelupaikkaa koskevilla nais-, homo-, etno- ja vammaiskiintiöillä, niin kuva heidän ihanneyhteiskunnastaan alkaa muistuttaa tieteisfantasian dystopiaa. Valtaa saadessaan nämä ihmiset käyttäytyvät tyrannimaisesti, sillä kulttuurimarxismin valheille perustuvaa yhteiskuntaa voi pitää pystyssä vain valheellisin ja tyrannimaisin keinoin. Vapaalle ideoiden vaihdolle ei tuossa maailmassa ole sijaa, vaan kaikki perustavanlaatuinen erimielisyys on vihapuhetta, joka kuuluu vaientaa vaikka väkisin. Ei ole sinänsä mitenkään yllättävää, että marxistiset aatteet joka kerta päätyvät käytännön toteutuksissa eriasteisesti epäonnistuneisiin lopputuloksiin Robert Owenin New Harmonysta Pol Potin Kambodzhaan. Jos keitoksen raaka-aineet ovat lähtökohtaisesti mätiä, niin ei kokin vaihtaminen ateriaa pelasta.

Se, mikä katsomieni noin kymmenen jakson perusteella Crowderilta ohjelmastaan puuttuu, on itseironisuus. Vaikka Crowder sinänsä laittaa oman persoonansa likoon, niin omaa henkilöään tai poliittista viiteryhmäänsä kohtaan hän ei kohdista pilkkaa. Tässä mielessä aiemmin viitattu vihreä sosiaaliliberaali on oikeassa ja yhtäältä olisi tietty itseironisuus toivottavaa osoituksena kyvystä nauraa itselleen, mutta toisaalta huonosti toteutettuna itseironisuus luotaantyöntävää itsensä häpäisemistä. Ainakin itselleni on jäänyt vieraaksi hauskuus ja komediallisuus siinä, että Sami Hedberg tulee lavalle ja kertoo olevansa läski.

Louder with Crowder sopii mainiosti kevyeksi iltapäiväviihteeksi, mikäli sillä hetkellä syväluotaavat dokumentit ovat turhan raskasta katsottavaa, mutta tarjolla oleva kevyempi viihde nostattaa karvat pystyyn tyhjänpäiväisyydellään.

Jarkko Pesonen

Kriisiviestintää punavihreästä kuplasta

Helsingin sanomat julkaisi 10.12.2017 Minna Nalbantoglun jutun, jossa lehti yrittää ottaa etäisyyttä farssiksi muodostuneeseen Suomi 100 vee -”lastentapahtumaan” ja sen järjestäjiin. Monet ovat tulkinneet jutun paluuksi johonkin etäisesti tervettä järkeä muistuttavaan, sen naurettavan ja lapsellisen sekoilun, jollaiseksi koko ”alpakkagate” mediassa metastoitui, jälkeen.

Tarkemmalla luennalla tarina paljastuu kuitenkin paitsi sisäisesti ristiriitaiseksi, myös hyvin todennäköisesti valheelliseksi. Lisäksi juttu paljastaa koko ”punavihreästä kuplasta”, johon suuri osa Hesarin toimittajakunnasta kuuluu, erään hyvin ikävän seikan.

Kirjoituksessaan Nalbantoglu ei oikein osaa päättää, tiesikö hän etukäteen, mistä alpakkatapahtumassa oikeasti oli kysymys vai ei. Molemmat vaihtoehdot ovat hänen kannaltaan aika huonoja: jos hän ei tiennyt sitä, hän on suoraan sanoen täydellinen tomppeli, ja jos hän puolestaan tiesi kuin tiesikin siitä, hän on osa sitä samaa valhetta, jota hän kirjoituksessaan paheksuu. Hän päätyy myöntämään ”epäilleensä” asiaa, mutta hänen epäilyksistään huolimatta kertoo hänen sydämensä särkyneen kun totuus tuli ilmi. Sydämen särkyminen on hyvin voimakas ja kaikkien tuntema kielikuva, joten ei ole ihme, että Nalbantoglu vetoaa siihen peräti kahdesti kirjoituksessaan. Hän esittää itsensä Suuren Alpakkavalheen viattomana uhrina — vaikka hän tosiasiassa on osa sen luomisessa keskeisessä osassa ollutta koneistoa.

Voimme myös löytää synkkää huumoria siitä, miten Nalbantoglu tarinassaan korostaa rehellisyyden ja ihmisten keskinäisen luottamuksen tärkeyttä käyttäen korkealentoisia ja tunteellisia mielikuvia — ja samalla uudistaa jälleen kerran sen ikävystyttävän valheen, jonka mukaan kaikki 612-kulkueen osallistujat olisivat natseja ja äärioikeistolaisia.

Tai kuten kirjailija ja bloggari Vox Day asian ilmaisee: ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit” sekä valehtelevat aina, että projisoivat aina, eli syyttävät muita toimimasta niin kuin he itse tekevät.

Nalbantoglun juttu osoittaa (eikä ensimmäistä kertaa), miten kovin helposti suvaitsevaisto tiukan paikan tullen pakenee yhteisestä rintamasta, ja miten nopeasti he heittävät omiaan susille pelastaakseen oman nahkansa. Me kaikki muistamme, miten innokkaasti Hesari oli mukana luomassa Suurta Alpakkavalhetta, mutta jäätyään kiinni housut kintuissa se välittömästi patistaa Nalbantoglun kirjoittamaan nyyhkytarinan särkyneestä sydämestään ja ylistämään Suomessa vallitsevaa kansalaisten keskinäistä luottamusta. Sitä samaa luottamusta, johon Hesari omalla toiminnallaan taukoamatta poraa reikiä, ja asentaa reikiin dynamiittia.

Suvaitsevaisto jostain täysin käsittämättömästä syystä tuntuu kuvittelevan, ettei heidän sekoilunsa koskaan tule puraisemaan heitä itseään, eikä heidän toimintansa koskaan voi kääntyä itseään vastaan. Vaikka he kuinka nakertavat lehdistön, viranomaisten ja nyt jopa poliisin uskottavuutta, silti Suomi tulee heidän kuvitelmissaan pysymään turvallisesti korkean luottamuksen yhteiskuntana, jossa korruptio, valehtelu ja muu epärehellisyys eivät koskaan muodostu ongelmaksi. Vaikka he onnistuisivat maahantuomaan 20 miljoonaa 20-30 -vuotiasta miestä Afrikasta ja Lähi-Idästä, Suomen yhteiskuntarauha, väestörakenne eivätkä julkiset palvelut koskaan vaarannu. Nehän ovat tipahtaneet tänne sattumalta ulkoavaruudesta, joten tietenkään mikään ihmisten aiheuttama ei voi niitä muuttaa. Ja mikä kaikkein karuinta: he luulevat voivansa sekoilla, valehdella ja kannattaa antaumuksella kaikkia ihmisyydelle mahdollisimman vieraita aatteita, ilman että heille itselleen siitä koituu milloinkaan mitään seurauksia. Olisi tärkeää auttaa heitä ymmärtämään, tarvittaessa havainnollistavien esimerkkien avulla, että näin ei todellakaan ole.

Jarno Alander

Sarastuksen blogi avattu

Tervetuloa Sarastuksen blogiin ”Tradition teillä”. Tämän blogin tarkoitus on olla matalamman julkaisukynnyksen kanava kirjoituksille, jotka liikkuvat samoissa aihepiireissä Sarastuksen artikkeleiden kanssa, mutta jotka eivät laajuudeltaan tai syvällisyydeltään ole soveliaita julkaistavaksi artikkeleina.