Steven Crowderin kanava Louder With Crowder on itselleni varsin uusi tuttavuus. Ohjelman juontaja on kandalaissyntyinen, Yhdysvalloissa asuva poliittinen kommentaattori, joka poliittiselta kannaltaan on lähinnä perinteisiä Amerikan konservatiiveja ja klassista liberalismia. Hän lähestyy valitsemiaan aiheita huumorin kautta ja yleensä tulilinjalle joutuvat vasemmistolaiset, feministit ja muut kovaääniset sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit (SJW, social justice warrior). Ei ehkä ole erityisen mielikuvituksellista oikeistolaisen haukkua vasemmistoa, mutta toisaalta miksipä ei – syytä haukkumiseen nimittäin on.
Ohjelmasta muistui mieleeni erään vihreän sosiaaliliberaalin kirjoittaneen taannoin, ettei oikeistolaista huumoria ole olemassakaan ja että ”oikeistolaiset eivät yleensä ole huumorin tekijöinä – ainoastaan kohteena”. Oikeistolaisia – ja varsinkaan konservatiivisia – koomikoita ei kirjoittajan mielestä ole olemassa. Käsitys hyvästä huumorista on toki aina subjektiivista, mutta väite siitä, että oikeistolaisia koomikoita ei olisi ylipäätään olemassa on niin pöhkö, että se kertoo lähinnä kirjoittajan tietämättömyydestä viihteen tarjonnasta suurimpien mediayhtiöiden tuolla puolen. Tosin, en ole varma tietääkö kirjoittaja itsekään mitä mieltä olla sanoessaan ensin, ettei paras huumori välttämättä ole vasemmistolaistakaan, vaan poliittisen ajattelun tuolla puolen, mutta seuraavassa kappaleessa ehdottomasti parhaat koomikot ovat kuitenkin vasemmistolaisia.
Olkoon kuinka vain, mutta itselleni Louder with Crowder toimii. Mielyttävintä Crowderin ohjelmassa on se, että hän laittaa niin paljon omaa persoonaansa alttiiksi. Vai kuinka monella teistä olisi pokkaa mennä humanistisen tiedekunnan eteen kyltin kanssa, jossa lukisi ”There are only 2 genders – Change my mind” ja tämän jälkeen olisi valmis väittelemään kenen tahansa kanssa asiasta? Itse ainakin pelkäisin näkeväni pian lähikuvaa kaaressa lähestyvästä Kånken-repusta. Juuri tällä keinoin Crowder tuo ilmi kuinka läpeensä täynnä argumentaatiovirheitä ja kehäpäätelmiä nykyvasemmistolainen ajattelu on. Heti kun se haastatetaan vaatimuksilla perustella asia rationaalisesti ilman subjektiivista sentimentalismia, koko korttitalo romahtaa. Jos tilanne ei jää vaivantuneeksi änkytykseksi loogisessa umpikujassa, niin kääntyy se henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi tuon suuren ja mahtavan aatten kysenalaistajaa kohtaan.
Toisessa jaksossa ohjelman tekijät soluttautuvat vasemmistolaisten opiskelijoiden konferenssiin pukeutuneena Che Guevara -paitoihin joissa julistetaan sosialismin olevan hinttejä varten. Ilmoittautumisessaan he kertovat olevansa vegaanisia 
aseksuaalia hermafrodiitteja. Soittaako tällainen mitään hälytyskelloja järjestäjien korvissa? No ei tietenkään, vaan ohjelman tekijät voivat osallistua täysin epäilyksettä konferenssin rientoihin. Jaksossa kuvataan sosialistiopiskelijoiden kokousta, jonka jälkeen osallistujat toteuttavat varsin laimean flash mob -tempauksen, kirjoittelevat iskulauseita lasten väriliiduilla asvalttiin ja kaiken huippuna häiriköivät julkista liikennettä. Viimeksi mainittuun työmatkalla olevat todelliset työväenluokkaiset eivät erityisen ilahtuneesti suhtaudu. Kaikesta paistaa läpi se, ettei nykyvasemmistolla ole mitään tekemistä työväenluokan etujen kanssa, vaan kyseessä on hyvinvoivien valkoisten kakaroiden roolileikki.
Olkoonkin ohjelma olemukseltaan humoristinen, on sillä myös vakavampi sanoma. Se haluaa osoittaa kuinka mahdottomaksi yhteiskunnallinen keskustelu ja muu vuorovaikutus tuntemattomien ihmisten kanssa muuttuu, mikäli kulttuuriradikaalien annetaan tuhota perinteiset sosiaaliset normit ja korvata ne omilla, itsekeskeisillä ja egoistisilla korvikkeillaan. Yllättäen totutut kielen konventiot muuttuvatkin väitetyiksi väkivallanteoiksi kuulijaa kohtaan, ihmiset joutuvat jatkuvasti tarkkailemaan omia puheitaan vältellen kaikkia sellaisia sanontoja joista joku voisi loukkaantua (paitsi tietenkin perinteisten länsimaalaisten arvojen ivaaminen on aina hyväksyttyä!) ja ihmiset kilvoittelevat surkeimmasta kuvitellusta uhriasemasta. Kun tämän päälle lisätään se, että vasemmistolaisten yhteiskunta-ajattelussa meritokratia korvataan jokaista työ- ja opiskelupaikkaa koskevilla nais-, homo-, etno- ja vammaiskiintiöillä, niin kuva heidän ihanneyhteiskunnastaan alkaa muistuttaa tieteisfantasian dystopiaa. Valtaa saadessaan nämä ihmiset käyttäytyvät tyrannimaisesti, sillä kulttuurimarxismin valheille perustuvaa yhteiskuntaa voi pitää pystyssä vain valheellisin ja tyrannimaisin keinoin. Vapaalle ideoiden vaihdolle ei tuossa maailmassa ole sijaa, vaan kaikki perustavanlaatuinen erimielisyys on vihapuhetta, joka kuuluu vaientaa vaikka väkisin. Ei ole sinänsä mitenkään yllättävää, että marxistiset aatteet joka kerta päätyvät käytännön toteutuksissa eriasteisesti epäonnistuneisiin lopputuloksiin Robert Owenin New Harmonysta Pol Potin Kambodzhaan. Jos keitoksen raaka-aineet ovat lähtökohtaisesti mätiä, niin ei kokin vaihtaminen ateriaa pelasta.
Se, mikä katsomieni noin kymmenen jakson perusteella Crowderilta ohjelmastaan puuttuu, on itseironisuus. Vaikka Crowder sinänsä laittaa oman persoonansa likoon, niin omaa henkilöään tai poliittista viiteryhmäänsä kohtaan hän ei kohdista pilkkaa. Tässä mielessä aiemmin viitattu vihreä sosiaaliliberaali on oikeassa ja yhtäältä olisi tietty itseironisuus toivottavaa osoituksena kyvystä nauraa itselleen, mutta toisaalta huonosti toteutettuna itseironisuus luotaantyöntävää itsensä häpäisemistä. Ainakin itselleni on jäänyt vieraaksi hauskuus ja komediallisuus siinä, että Sami Hedberg tulee lavalle ja kertoo olevansa läski.
Louder with Crowder sopii mainiosti kevyeksi iltapäiväviihteeksi, mikäli sillä hetkellä syväluotaavat dokumentit ovat turhan raskasta katsottavaa, mutta tarjolla oleva kevyempi viihde nostattaa karvat pystyyn tyhjänpäiväisyydellään.
Jarkko Pesonen
TRADITION TEILLÄ 