Inari Niemen ohjaama draamakomedia Joulumaa (2017) on elokuva, jota en ole katsonut. Se on myös elokuva jota hyvin suurella todennäköisyydellä en tule koskaan katsomaan. Helsingin Sanomien julkaiseman arvostelun perusteella kyseisessä tuotoksessa ei ole ainoatakaan minua teemallisesti kiinnostavaa asiaa tai juonellista asetelmaa. Viisikymppisten erokriisi, kaupunki-ihmisen perinteetön joulu, naisten välinen ystävyys, luomutilan hoito ja maailmanparannus eivät minua saa luskamaan lumen läpi kohti elokuvateatteria. Arkisten aiheiden ja lähtökohtaisesti epäkiinnostavien asetelmien ympärille voidaan rakentaa hyvä ja onnistunut elokuva, mutta sellainen vaatii poikkeuksellisen taitavaa käsikirjoittajaa. Joulumaan suhteen mikään ei viesti, että kyseessä olisi tällainen elokuvatapaus. Hesarin antamat kolme tähteäkin antavat ymmärtää, ettei arvostelija ole täysin vakuuttunut elokuvan tarpeellisuudesta.
Kuten on voinut ehkä odottaa, on Joulumaa menestynyt huonosti elokuvateattereissa. Taiteellisen tuotoksen menestyessä huonosti on tekijällä ainakin kolme vaihtoehtoista tapaa suhtautua asiaan:
1. Olla kriittinen tekemäänsä kohtaan ja pohtia mitä voisi tehdä paremmin.
2. Jatkaa omalla linjallaan vakuuttuneena visionsa kantavuudesta.
3. Syyttää yleisöä siitä, että se ei arvosta mestariteosta, jollainen tuotos tekijänsä mielestä eittämättä on.
Joulumaan tuottaja Miia Haavisto näyttää valinneen viimeiseksi mainitun tavan. Ongelma ei ole tuottajan mielestä suinkaan se, että elokuvassa olisi mitään vikaa, vaan vika on yleisössä. Jos elokuvan tekijäjoukko koostuu naisista ja kertoo naisista, niin huonon menestyksen syyn täytyy ehdottomasti olla se, että ihmiset ovat seksistisiä naisporukan tekemää elokuvaa kohtaan. Ei missään tapauksessa niin, että elokuva olisi huono.
Haavisto kertoo:
”Vierastan ajatusta, että joku elokuva olisi naisille tai miehille. Jos yritetään tehdä elokuvaa tietylle sukupuolelle, mennään usein metsään ja kavennetaan itse mahdollista katsojapohjaa.”
Varsin rohkea toteamus tuottajalta, jonka elokuva on juuri flopannut. Elokuva, jonka keskeinen tarkoitus olemassaoloon näyttäisi olevan naisten esittely elokuvan tekijöinä.
Vaikka elokuva ei ole kummoisesti menestynyt niin Haavisto näkee kuitenkin syytä taputella itseään selkään:
”Olen tietenkin ylpeä siitä, että samalle vuodelle osui kaksi leffaa, joiden keskiössä on voimakastahtoisia naisia ja paljon naistekijöitä mukana. Etenkin Miamissa on kiinnostavaa nähdä, miten naisohjaaja tallentaa eksoottisen tanssin maailmaa ja käsittelee hienovaraisesti siihen liittyvää seksuaalisuutta.”
Hyvä elokuvatuottaja olisi ylpeä vaikkapa siitä, että samalle vuodelle osuu kaksi leffaa jotka ovat käsikirjoituksena mielenkiintoisia, onnistuneesti ohjattuja, arvostusta saaneita ja hyvin myyneitä. Tämä tuottaja kuitenkin on ylpeä siitä, että on pukeltanut ulos kaksi elokuvaa, joissa saa mainostaa omaa maailmankuvaansa. Tärkeää Haavistolle ei näytä elokuvissa olevan niiden taiteellinen arvo vaan se, kuinka ne palvelevat Haaviston maailmankuvan esilletuontia soijakinkkuineen ja luomutiloineen. Sitä kutsutaan muuten propagandaksi ja vaikka mielelläni maksan elokuvaviihteestä, niin propagandani haluan ilmaiseksi.
”Joutuu enemmän puolustamaan sitä, onko naishahmon ongelmat ja huolet tarpeeksi kiinnostavia. Vastaavassa määrin en ole joutunut käymään sellaisia keskusteluja mieshahmojen kohdalla.”
Voisiko johtua muustakin kuin siitä sukupuolesta? Ehkä näiden elokuvien naishahmoilla ei ole kiinnostavia ongelmia ja huolia kun ei osata tehdä kiinnostavaa elokuvaa.
Lopussa Haavisto näyttää löytävän häivähdyksen todellisesta syystä elokuvansa huonoon menestykseen:
”Varmasti tässä on itselläkin peiliin katsomisen paikka jatkossa. Olen kenties liiankin kanssa tuonut sitä esille tuottamissani elokuvissa. Jos haluaa jollain tavoin normalisoida naisaiheita ja naisten tekemistä, se tulee siitä, että ei korosteta sukupuolta, vaan ihmisyyttä.”
Eli jatkossakin tulemme saamaan tarjolle lisää ihmisyyttä, veganismia, ihmissuhteita ja poliittisesti korrektia huumoria? Huokaus ja haukotus. Mitäpä Haavisto ei tuottajana yrittäisi normalisoida naisaiheita vaan yrittäisi tuottaa hyvän elokuvan? Hyvää elokuvaa harvoin syntyy sillä, että sillä on jokin itsetarkoituksellinen poliittinen sanoma.
Kotien elokuvakaanonissa Conan – barbaarin paikka ei vaikuta olevan uhattuna pitkään aikaan – ainakaan kotimaisten naistuottajien suunnalta.
Jarkko Pesonen
TRADITION TEILLÄ 