Uschanov, Rautio, #metoo ja rasismi

Tommi Uschanov on vasemmistolainen, jonka ajattelua arvostan. HS:n kolumnissaan “Miksi kuppi kaatui Harvey Weinsteinin kohdalla vasta nyt? Kyse on ”halunsalauksesta”” Uschanov kysyi, miksi seksuaalinen häirintä oli saattanut jatkua elokuvamaailmassa niin kauan ennen kuin kukaan uhri reagoi.

Uschanov etsi selitystä asialle taloustieteilijä Timur Kuranin teoriaan preferessien falsifikaatiosta (preference falsification), jolle Uschanov antoi hauskan suomenkielisen käännöksen halunsalaus.

Miten ihmeessä sadat ahdistelun uhreiksi joutuneet ihmiset ovat pysyneet siitä hiljaa jopa vuosikymmenten ajan – ja kun yksi heistä sitten rikkoo hiljaisuuden, muut ovat heti valmiita tekemään samoin?

Erään vastauksen tarjoaa yhdysvaltalais-turkkilainen taloustieteilijä Timur Kuran. Hänen teoksensa Private Truths, Public Lies – The Social Consequences of Preference Falsification (1995) nauttii melko laajaa suosiota esimerkiksi valtio-opin ja sosiaalipsyko­logian tutkimuksessa mutta on akateemisen maailman ulkopuo­lella lähes tuntematon.

Kuranin käsitteen preference falsification voisi suomentaa vaikkapa ”halunsalaukseksi”. Suuri joukko ihmisiä, joskus jopa yhteiskunnan enemmistö, on jotakin mieltä, mutta salaa sen, koska kukaan ei halua lähteä julkistamaan tätä mielipidettään yksin.

Uschanov olisi voinut jatkaa Kuranin teorian esittelyä pidemmällekin ja syventää sen soveltamista #metoo -kampanjaan. Kuran käsittelee kirjassaan aihetta syvällisemmin sekä teoreettisesti että myös kolmen esimerkin näkökulmasta:

1. Iranin islamilainen vallankumous
2. Itä-Euroopan kommunismin kaatuminen ja
3. Affirmative Action -politiikan pysyvyys USA:ssa enemmistön vastustuksesta huolimatta

Kuranin mukaan ihmiset eivät ainoastaan salaa omaa mielipidettään, vaan lähtevät jopa mukaan rankaisemaan niitä, jotka uskaltavat rikkoa status quon. Itä-Euroopassa kommunismin haastaneita harvoja intellektuelleja kritisoitiin joukkokokouksissa ja nekin, jotka ihailivat ehkä näitä harvoja julkisesti kommunismia kritisoivia ykstyisesti, allekirjoittivat esimerkiksi kirjailijaliitoissa adresseja, jotka tuomitsivat julkisesti kommunismia kritisoineet pettureiksi ja amerikkalaisten kätyreiksi.

Enemmistöä ei ainoastaan sorrettu kommunismissa tukahduttamalla sananvapaus, vaan enemmistö osallistui itse sananvapauden tukahduttamiseen osallistumalla tehtaissa kokouksiin, jotka yksimielisesti tuomitsivat ”petturit”. Tavalliset ”kunnon kansalaiset” jopa ilmiantoivat ystäviään salaiselle poliisille. Enemmistö tuki status quota passiivisesti ja joskus aktiivisesti – ja käytti status quota ajaakseen omaa etuaan.

Vastaava sorrettujen tuki järjestelmälle tuli esiin ruotsalaisnäyttelijä Noomi Rapacen kuvauksessa seksuaalisista häirintätapauksista (Katso HS 17.12.2017)

Monet naiset ovat itse pelanneet peliä ja kiivenneet sen avulla eteenpäin urallaan. He ovat sillä tavalla päässet sisäpiiriin, osallistuneet ’peliin’ ja käyttäneet sitä omaksi edukseen”, Rapace toteaa.

Rapacen mukaan tuottajat ja ohjaajat eivät pystyisi toimimaan kuten ovat toimineet, jos kukaan ei lähtisi mukaan leikkiin.

”Inhottavaa on, kun siitä tulee vallankäytön väline. Kun jollain on paljon valtaa ja toiset ovat epätoivoisia. Silloin ihmiset satuttavat itseään tai antavat toisten tehdä niin. Luulen, että näin sen jo aikaisin. Näin miten sitä tapahtui teatterimaailmassa Tukholmassa ja elokuvamaailmassa Los Angelesissa.

Myöhemmin HS:ssä oli toinen – Paavo Raution – kolumni, jossa Uschanovin jutun innoittamana myös viitattiin Kuranin kirjoitukseen. Kirjoitus jäi paljon Uschanovin kirjoitusta vaisummaksi – siinä väitettiin rasismin leviävän, koska enemmistö ei muka uskalla tuomita rasismia. Syntyi kuva, että Rautio ei itse ollut lukenut Kuranin kirjaa, vaan sovelsi teoriaa sen vähäisen tiedon varassa, jonka Uschanovin kirjoituksesta ymmärsi.

Rasismihan tuomitaan Suomessa hyvin laajalti. Toki on myönnettävä, että viime aikoina yhä useampi eurooppalainen on kyllästynyt paisuneeseen maahanmuuttoon ja asenteet ovat koventuneet. Mielipiteet ovat polarisoituneet, mutta rasismi tuomitaan kyllä edelleen monissa piireissä vaikkakaan ei toki kaikissa.

Kuran toki nostaa rasismiaiheen esiin kirjassaan, mutta aivan eri tavalla kuin Rautio esittää. Kuran väittää, että rasismisyytöksiä käytetään laajalti sorron välineenä eli sananvapauden rajoittamisen keinona. Vaikka kaksi kolmasosaa amerikkalaisista vastustaa monien tutkimusten mukaan rotukiintiöitä (affirmative action) – ja vielä enemmän niihin liittyvää poliittisen korrektiuden ja kaikesta loukkaantumisen kulttuuria – ihmiset ovat julkisesti hiljaa, koska pelkäävät leimautuvansa rasisteiksi. Ihmiset falsifioivat omat mielipiteensä rotukiintiöistä varsinkin, jos toimivat yliopistoilla, missä sananvapaus on minimissään. Rasistiksi leimaaminen ja poliittisen korrektiuden kulttuuri oli saavuttanut jo Kuranin kirjan julkaisemisen aikaan sellaiset mittasuhteet, että Kuran ennusti siitä seuraavan rotusuhteiden uuden huononomisen ja yhteiskunnallisen räjähdyksen.

Tulkitsen Donald Trumpin valinnan niin, että Kuran ennusti räjähdyksen oikein.

Jukka Aakula

Satunnaisia kulttuuripoimintoja vuodelta 2017

Liikkuvaa kuvaa 

S. Graig Zahlerin toinen pitkä elokuva Brawl in Cell Block 99 on toisaalta häpeämätön, väkivallalla mässäilevä grindhouse- pastissi, toisaalta hyvinkin 2010-lukulainen kertomus amerikkalaisen unelman tulosta peruuttamattomasti päätökseensä. Zahlerin edellinen elokuva Bone Tomahawk oli positiivinen yllätys, joka toi eloa jo melko heikossa hapessa olevaan lännenelokuvien genreen. Bone Tomahawk ja Brawl in Cell Block 99 sijoittuvat eri aikakausiin ja eri ympäristöihin, mutta tarina on pohjimmiltaan molemmissa sama: hidas mutta vääjämättömältä vaikuttava vajoaminen helvetillisiin olosuhteisiin, joista sitten taistellaan verta ja hikeä säästämättä ulospääsyä kohti. Paitsi että molemmat elokuvat ovat yllättävän hyviä, yllättävää on myös se että ne ylipäätään tehty — sen verran epäkorrekteja ja nykyajan kaksinaismoralismille kumartelemattomia ne nimittäin ovat. Niiden sankarihahmot ovat paitsi rohkeita ja kyvykkäitä, myös moraalisesti suoraselkäisiä valkoisia miehiä. Ja vaikka asiaa ei heiltä elokuvissa tiedustellakaan, hyvin todennäköisesti he kysyttäessä vastaisivat, että sukupuolia on kaksi eikä neljäsataa. Pelkästään tällä joutuu jo nyky-Amerikassa hyvin helposti vaikeuksiin.

Zahlerin seuraava, myöhemmin tänä vuonna ensi-iltansa saava elokuva ei ole nimeltään vähempää kuin Dragged Across Concrete, ja pääosassakin on Hollywoodin virallinen paha ihminen Mel Gibson (jota muuten ohimennen sanoen ei, kumma kyllä, ole kiskottu mukaan minkäänlaisiin #metoo-kopelointi/käpälöintiskandaaleihin — toisin kuin lähes kaikkia Hollywoodin liberaaleja, pehmeitä arvoja ja Hillary Clintonia kannattavia pro-feministimiehiä). Jään mielenkiinnolla odottamaan paitsi itse elokuvaa, myös yleisön reaktioita siihen.

2017 oli myös vuosi, jona opin minäkin pitämään pitkiä tv-sarjaistuntoja. Italialainen, Napolin kaupunkiin sijoittuva Gomorra on kevyesti — toistan kevyesti — paras näkemäni rikos/mafia/tms-sarja. Sille ei pärjää edes kovasti kehuttu The Wire, ja Sopranos (jota siihen on myös verrattu) vaikuttaa sen rinnalla lähinnä mafiaperheeseen sijoittuvalta tilannekomedialta, vain ilman nauraraitaa. Suositelen varauksetta laadukkaan televisiodraaman ystäville. Sarjan autenttisuudesta kertonee jotain se, että sen luoja Roberto Saviano elää tätä nykyä ympärivuorokautisessa poliisivartioinnissa.

Uusi Twin Peaks tuli myös vilkaistua, ja siitä jäi yllättävän plusmerkkinen lopullinen vaikutelma — todennäköisesti siksi, että asennoiduin odottamaan sarjasta täyttä katastrofia ja hyväksyin etukäteen, etten ymmärtäisi siitä mitään. Jälkimmäisen seikan suhteen olin toki oikeassa. Jos tämä todellakin oli David Lynchin viimeinen suuri projekti, kuten hän itse on antanut ymmärtää, saa hänen uransa arvokkaan päätöksen.

BBC:n Detectorists on pienieleinen ja vaatimaton tv-sarja, joka kertoo Englannista sellaisena kuin haluaisimme sen tuntea — tai kenties muistaa: lempeä vihreä saari täynnä viehättäviä pikkukaupunkeja, joissa asuu kohtelíaita, toisistaan ja paikallisesta yhteisöstä välittäviä ihmisiä. Joilla on sellaisia harrastuksia kuin postimerkkeily, puutarhanhoito tai muinaisjäänteiden etsiminen nummelta metallinpaljastimella, ja jotka jonkin painaessaan heidän mieltään uskoutuvat kaverille oluttuopillisen äärellä samassa pubissa, jossa jo heidän isovanhempansa ja heidän isovanhempansa kostuttivat kurkkuaan. Tänä vuonna esitetty kolmas tuotantokausi on nähtävästi myös viimeinen.

Musiikkia

Galigula031 on käkikellomaasta ponnistava Marco Deplanon power electronics -projekti, jonka tematiikka liikkuu ihmiskaupan ja erilaisten seksuaalisten perversioiden maailmassa. Tämän kaltaista materiaalia tuotetaan verraten paljon, luultavasti koska se on helppo ja hyväksi koettu ratkaisu genressä, jossa pyritään äärimmäiseen ilmaisuun niin tematiikan kuin itse soundin osalta. Kolikon toinen puoli on sitten tietenkin se, että suuri osa pervoiluun perustuvasta tavarasta onkin sitten pelkästään noloa ja vaivaannuttavaa, joskus harvoin myös aivan aidosti vastenmielistä. Caligula031:n Land of Opportunity muodostaa tässä poikkeuksen, lähinnä siksi että se ei mässäile materiaalillaan, vaan Deplanon lähestymistapa on enemmänkin kylmän toteava. Land of Opportunitysta liikkuu maailmalla niin CD, kasetti- kuin vinyylipainoksiakin, jotka kaikki ilmeisesti kuulostavat erilaisilta. Valitse siis myrkkysi, niin kuin englanninkielisissä maissa tavataan sanoa.

Toinen vuonna 2017 aktiivisena pysytellyt power electronics -projekti on Thomas Ekelundin Trepaneringsritualen, joka on onnistunut tuomaan ruotsalaista pop-sensibiliteettia rytmisine ja melodisine koukkuineen sekä tarttuvine kertosäkeineen genrelle tyypilliseen äärisärötettyyn pörinään ja metalliseen kirskuntaan. Päättyneen vuoden albumi Kainskult oli ollut Ekelundin mukaan työn alla jo pitkään ennen vuoden 2014 debyyttikokopitkää Perfection and Permanence. Mikään varsinainen vuosikausien uurastamisen kruunaava magnus opus Kainskult ei kuitenkaan ole, vaan se osoittautuu kestoltaan lyhyeksi ja materiaaliltaan harmillisen hajanaiseksi — Perfection and Permanencen jälkeen lähes välityön oloiseksi. Psytyttelen joka tapauksssa edelleen TxPxR-uskovaisena ja jään odottamaan jatkoa. Ekelund kasailee käsittääkseni päivätyökseen huipputrendikkäitä (ja hinnoittelultaan sen mukaisia) syntetisaattoreita, rumpukoneita ja muita musiikkilaitteita göteborgilaisessa Elektron-firmassa, joten puitteiden puolesta ei ainakaan ole mitään syytä, etteikö hän voisi vielä töräyttää ihmisten ilmoille todellista esoteerisen voimaelektroniikan mestariteosta.

Goatmoonin vuoden 2017 uutuus Stella Polaris on toimiva yhdistelmä alkuaikojen punk-vaikutteista rälläämistä ja Varjot ja Voitto tai Valhalla -albumeilla esiteltyä hieman hienostuneempaa ilmaisua. Erityismaininnan ansaitsee ilmeisesti sillä paljon puhutulla ”kännissä ja käpällä” -tekniikalla toteutettu punaniskarock- bonuskappale ”Palavien ali-ihmisten löyhkä”. Ulkomaisilla musiikkisivustoilla albumista on julkaistu runsaasti ”eiköhän unohdeta ideologiat ja keskitytä musiikkiin” -henkisiä arvosteluita, ja onkin suurta hupia tiputtaa englanninkielinen käännös kappaleen nimestä niiden kommenttiosastoihin. Yhtye räjäytti pankin 13. tammikuuta Vantaan Bar Rock Bearissa, joten myös livekunnon osalta Goatmoon on nosteessa.

Muistan Fleuretyn lähinnä 90-luvun norjalaisen black metallin omituisena alaviitteenä. En varmaan ollut ainoa, joka saadessaan bändin demoja käsiinsä ensi alkuun luuli, että kasetissa on jotain vikaa — sikäli käsittämätöntä, ulisevaa huhuilua bändin vokaalit olivat. Maailman mennessä menojaan Fleurety vaipui omalta osaltani unohduksiin, ja bändi tuli vastaan korkeintaan kirjoissa ja lehtijutuissa, joissa kerrattiin norjalaisen skenen historiaa. Sitten vuonna 2017 vastaan tuli Fleuretyn kokopitkä The White Death — ilmeisesti vasta kolmas sellainen bändin lähes kolmikymmentävuotisen taipaleen aikana. ”Kokeellinen metallimusiikki” on käsite, joka aivan liian usein merkkaa turhanpäiväistä, päämäärätöntä kikkailua ja erikoisuudentavoittelua, kuitenkin vailla uskallusta murtautua kokonaan ulos genrestä joka takaa edes jonkin verran kuuntelijoita. Fleuretyn tapauksessa ”kokeellisuus” ei kuitenkaan ole tyylittömän alleviivattua — useimpien The White Deathin kappaleiden kohdalla ei ole edes mitenkään helppoa osoittaa sormella, mikä tarkalleen tekee tunnelmasta niin omituisen ja surreaalin. Paperilla ”norjalainen proge/post- black metal” kuulostaa harvinaisen epähoukuttelevalta optiolta (ainakin minun korvaani), mutta kun White Deathin tulee heittäneeksi soimaan se kummasti vangitsee huomion eikä suostu hellittämään otettaan.

Mainitaan vielä, että vuonna 2017 ”beatnickien kuningatar” Judy Hensken kulta-aikojen levytykset eli Elektra -levy-yhtiön kautta julkaistut albumit julkaistiin uudelleen mainiossa CD-boksissa. Lupaankin täten vilpittömästi, että sitten kun nykyajan ”vahvat naisartistit jotka eivät tarvitse miehiä” saavat rääkynäänsä kymmenesosan siitä fiiliksestä, jonka kuningatar Judy saa lähes minkälaiseen kappaleeseen tahansa, lupaan tulla heidän safe spaceensa kuuntelemaan, mitä heillä on sanottavaa. En kuitenkaan pidätä hengitystäni.

Kirjoja 

Vuonna 2014 ilmestynyt Do No Harm: Stories of Life, Death and Brain Surgery oli kiehtova teos, jossa brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh muisteli uraansa ja haastavimpia ja epätavallisimpia leikkauksia, joita hän oli sen aikana suorittanut. Päättyneenä vuonna ilmestynyt Admissions: a Life in Brain Surgery on sen henkilökohtaisempi ja pohdiskelevampi jatko-osa. Teos kuvailee muun muuassa Marshin päätöstä irtisanoutua Ison-Britannian julkisen terveydenhuoltojärjestelmän eli NHS:n (National Health Service) palveluksesta, kyllästyttyään kyseiseen laitokseen pesiytyneeseen, jatkuvasti paisuvaan ja pääosin täysin hyödyttömään byrokratiaan. Aihe, josta toinen kirjailijaksi ryhtynyt britannialainen lääkäri Theodore Dalrymple on kirjoittanut paljonkin.

Teoksen sävy on yllättävänkin mollivoittoinen, ja eläköitynyt Marsh pohtii kuolemaa ja oman jäljellä olevan elämänsä lyhyyttä merkillisen pitkään. Ottaen huomioon teoksen henkilökohtaisemman ja tunnustuksellisemman lähestymistavan on yllättävää, että Marsh mainitsee vain ohimennen, että hänellä on takanaan kaksi epäonnistunutta avioliittoa ja että hän on käynyt pitkiä ajanjaksoja säännöllisesti psykiatrin vastaanotolla. Oli miten oli, Admissions on lopulta aivan yhtä ansiokas teos kuin edeltäjänsäkin, mutta sen levoton, paikoin jopa ahdistunut sävy saa miettiääksi. Marshin kaltaiselle ihmiselle, joka on omistanut leijonanosan elämästään muiden kärsimysten lievittämiselle, soisi eläkepäiville enemmän sisäistä rauhaa. Joka tapauksessa toivon että Marsh julkaisee tulevaisuudessa lisää.

Toinen vuonna 2017 suurella mielenkiinnolla lukemani lääketieteellinen elämäkerta on niinikään britannialaisen Stephen Westabyn Fragile Lives: a Heart Surgeon’s Stories of Life and Death on the Operating Table. Westaby on sydänkirurgian professori, ja hänen teoksensa noudattaa jotakuinkin samaa kaavaa kuin Marshin ensimmäinen muistelmateos: sarja kertomuksia erilaisista vaikeista tai muuten poikkeuksellisista leikkauksista. Westaby tosin viljelee huomattavasti Marshia enemmän lääketieteen ammattilaisten keskuudessa ilmeisesti varsin suosittua ns. hirsipuuhuumoria. Niin sopimatonta kuin sellainen potilaiden kuullen olisikin, häntä on kuitenkin vaikea siitä moittiakaan — sen verran raskaita ja henkisesti kuluttavia monet hänen selostamansa tapaukset ovat epäilemättä olleet. Erityisesti tapaukset, joissa vaikeasti sairas lapsi lopulta kuolee pitkän, erilaisten toivonkipinöiden ja takaiskujen värittämän taistelun jälkeen tuntuvat ymmärrettävästi painavan Westabytä edelleen.

Fiktiivisessä kirjallisuudessa vuoden 2017 mielenkiintoisin uusi tuttavuus itselläni oli omalaatuinen lontoolaishumoristi Joseph Connolly, joka kirjoittaa mustan huumorin kyllästämiä tapakomededioita englantilaisen keskiluokan pinnallisuudesta ja teennäisyydestä. Satuin lukaisemaan Connollyn uusimman This is 64, jonka seurauksena piti saman tien laittaa hankintaan herran muutkin romaanit. Useissa niistä esiintyy lähipiirinsä kotkotuksiin huvittuneesti suhtautuva, hieman ulkopuolisena pysyttelevä hahmo, joka nauttii kuubalaisista sikareista, vuosikertaviineidtä ja hyvästä skottiviskistä, ja joka lisäksi tykkää arjen harmautta torjuakseen toisinaan vierailla maksullisen naisen luona Sohossa. Kohdattuaan toisen tai kolmannen kerran samanlaisen hahmon Connollyn romaaneissa lukija alkaa nopeasti ymmärtää, kehen tämä henkilöhahmo perustuu. Connolly vaihtelee jatkuvasti tarinoissaan eri aikamuotojen välillä (tehokeino, jota normaalisti en voi sietää) ja hän lisäksi saattaa myös vaihtaa kesken kappaleen kertojaminää lennossa. Hänen tyylinsä vaatii totuttelua mutta ainakin itse koen sen palkitsevaksi.

Kotimaisista tietokirjoista epatavallisen hanakkaasti tartuin Perttu Häkkisen julkaisuun Hukkuminen: kertomus Kumpulan surmayöstä. Kirjassa kuvaillut tapahtumat ovat osa erittäin laajaa ja sekavaa vyyhtiä, ja vaikka Häkkinen sitä purkaakin ansiokkaasti ja saa aikaan mojovan pläjäyksen true crime/eksploitaatiorevittelyä, kääntämättä jää silti jokunen kivi. Erityisesti muuan kirjassa esiintyvän henkilön touhut eivät äärimmäisen suurella todennäköisyydellä kestäisi lainkaan päivänvaloa, mutta hän näyttää jälleen kerran pääsevän kuin koira veräjästä.

Jarno Alander

 

”Totalitaarinen” musiikki

Ideologiset liikkeet missä tahansa maissa jakaantuvat moniin suuriin ja pieniin virtauksiin. On esimerkiksi perinteinen jako vasemmistoon, oikeistoon ja keskustaan… Jokaisen ideologisen fraktion päätavoite on joukkojen hallinta ideologialla, jonka täytyy vedota kannattajien sieluun ja tunteisiin. Jotkut (kuten bolševikit) käyttävät tässä apunaan kirjallisuutta ja maalaustaidetta, toisille (kuten fasisteille ja kansallissosialisteille) tärkeintä on kuvastaa valtiollista mahtiasemaansa kuvanveiston ja arkkitehtuurin välityksellä. Mutta omasta mielestäni tehokkain menetelmä on musiikki. Ihminen tavoittaa aatteen ensimmäiseksi äänen, sitten vasta katseen ja kosketuksen avulla.

Yleisesti tiedetään, että mikä tahansa totalitaarinen ideologia tai valtiokoneisto ottaa alaisuuteensa kaikki yhteiskuntaelämän yhdyssiteet. Ensin “vallataan” informaatiotila, ja siten onnistuu koulutuksen ja tieteen, maatalouden ja teollisuuden, puolustuksen ja ulkopolitiikan hallinta. Mutta kulttuurilla on oma erityinen viehätyksensä: taiteella, musiikilla, arkkitehtuurilla. Näiden kolmen peruspilarin avulla kiteytetään mikä tahansa hallitseva ideologia (Italian fasismi, Saksan kansallissosialismi, Neuvostoliiton bolševismi), ja niistä tulee joukkojen hallinnan pysyvä perusta.

Kunkin kulttuurielämän alueen vaikutusvallasta voidaan väitellä pitkäänkin, mutta kiistämätön tosiseikka on, että juuri musiikilla hallitaan joukkoja parhaiten. Kääntykäämme historian puoleen… Kun bolševikit valloittivat Ukrainan vuonna 1922, paikallinen väestö joutui hirvittävien kokeilujen uhriksi, joiden tarkoituksena oli hävittää kansallistunne juuriaan myöten. Eräs traaginen sivu Ukrainan 1900-luvun historiassa kertoo kobzansoittajien joukkoteloituksista Harkovan alueella 30-luvun alussa. Bolševikit tunsivat kasakkamusiikin voiman, ja niinpä kuka tahansa sen kanssa tekemisissä ollut oli syytä eliminoida. Tämän seurauksena perinteinen musiikki korvattiin vieraskielisillä lauluilla ja marsseilla, joissa ihannoitiin kommunismia. Bolševikkivallan aikana ulkoa tuotu musiikki valmisti maaperää sarjatuotantona tehdylle “popille” ja “blatniakille”, joiden ulinaa ei saa loppumaan edes tykillä ampumalla.

Eurooppalainen versio totalitarismista oli toisenlainen. Esimerkiksi sopii parhaiten Italian fasismi, koska saksalaista kansallissosialismia ovat pätevät ja vähemmän pätevät asiantuntijat eritelleet jo läpikotaisin. Vuosina 1922-45 Italiassa oli hallinto, joka ihannoi antiikin Rooman perintöä ja pyrki siirtämään sen moderniin aikaan futurismin avulla. Tämä kimppu (fasces), jossa herooinen menneisyys ja tulevaisuus sidottiin yhteen, loi fasismin, ja sitä säestivät innokkaiden mustapaitojen mahtipontiset melodiat kuten “Giovinezza”.

Musiikki on sillanpää, jonka tämän hetken ukrainalaiset ovat koko ajan vaarassa menettää vastustajalle. Käynnissä olevasta sodasta huolimatta turvaudumme yhä niin sanotun populaarimusiikin nihilistisiin, vieraisiin melodioihin. Tietenkin jotkut artistit ovat jo vuosikymmenten ajan yrittäneet vapauttaa ukrainalaisen musiikin näistä ylikansallisen massakulttuurin vaikutteista. Ilman valtiollista tukea heidän on kuitenkin vaikea saavuttaa mitään pysyvää.

Mutta vaikka useimmat eurooppalaiset pitävät fasismia kuolleena ja historiaan jääneenä, sen eräs osa-alue selviytyi ja onnistui sopeutumaan nykyajan olosuhteisiin. Fasistinen musiikki ei jäänyt vanhoihin kaavoihinsa vaan muuttui asteittain “oikeistoskeneksi”. Osa sen edustajista (muusikoista ja faneista) suosii aggressiivisia kitarariffejä, raskaita bassokuvioita ja perkussiosoitinten tauotonta tulitusta. Toiset ovat puolestaan mieltyneet esteettiseen ja tyylikkääseen balladisoundiin, joka ilmentää traditioiden jatkuvuutta, kansallissankarien kunnioitusta, symbolismia ja korkeiden hyveiden tavoittelua. Näitä tyylejä voi pitää uutena futurismina.

Italialainen “oikeistoskene” keskittyy klassisen fasismin aikaan ja popularisoi sen sankareita kuten Mussolinia, Marinettia ja d’Annunziota. Hyvänä esimerkkinä toimii milanolainen Federico Goglio ja hänen yhtyeensä Sköll. Heidän musiikkinsa pyrkii ulos marginaalista eikä sisällä suurempaa poliittista paatosta eikä avointa aggressiota. Sköllin kappaleet on suunnattu Italian nuorelle sukupolvelle (“viimeisille romantikoille”). Niiden värikkäässä maailmassa punainen viini, kirkas aurinko ja rautaiset aseet yhdistyvät taistelun ekstaasissa, ja itse kokonaisuus siirtyy asteittain menneisyydestä tulevaisuuteen, kutsuen vapaaehtoisia täyttämään velvollisuutensa.

Tietenkään Sköll ei ole ainoa italialainen yhtye, joka popularisoi tällaisia ideoita. On myös “oikeistoskenen jättiläisiä” kuten ZetaZeroAlfa ja Ultima Frintiera, jotka ovat tulleet laajemmin tunnetuiksi Euroopassa. Ukrainassa samankaltaisia yhtyeitä ovat Komu Vnyz, Sokyra Peruna, FarInHate, Noktrunal Mortum, Inferno, Šyrokyi Lan, Polynove Pole, Ot Vinta, Zwyntar, Kroda ja monet muut. Tähän loputtomaan modernien oikeistoyhtyeiden luetteloon kannattaa jokaisen aikaansa seuraavan patriootin ja nationalistin tutustua.

On aika haastaa päättäväisesti miehitysajan musiikki vapaan tulevaisuuden tähden. Voimme voittaa henkisen miehityksen vain kääntymällä omien juuriemme, perinteidemme ja musiikkimme puoleen – siinä apunamme ovat Ukrainalaisen uuden futurismin “viimeisimmät romantikot”.

Denis Kovaliov