Paikkasin viimein ammottavan aukon sivistyksessäni ja tutustuin Pentti Linkolan tuotantoon. Lukukokemusta voi todella kutsua avartavaksi; olin toki jo aiemmin ollut tietoinen siitä, ettei ympäristön tila ole hääppöinen, mutta Linkolan teokset saivat minut näkemään ihmisen ja luonnon suhteen aivan uusin silmin. On aina hyväksi lukea tavallisuudesta poikkeavasta näkökulmasta kirjoitettua tekstiä, ja Linkolan näkökulma on viimeisen päälle tavallisuudesta poikkeava. Lisäksi hän on loistava verbaalinen kyky, eivätkä hänen ajatuksensa kaikesta radikaaliudestaan huolimatta ole mitään kylähullun höpinöitä, vaan hän perustelee väitteensä tiukan rationaalisesti.
Ajattelijana Linkola on vertaansa vailla. Hänen tekstinsä ovat niin kertakaikkisen hyytävän johdonmukaisia, ettei vastaväitteille liiemmälti jää sijaa. Luonnollisestikaan en allekirjoita Linkolan jokaista väitettä; en esimerkiksi missään nimessä kutsuisi Suomea maailman kapitalistisimmaksi maaksi, enkä mene takuuseen siitä, että diktatuuri aina väistämättä olisi luonnon(kaan) kannalta demokratiaa parempi vaihtoehto. Nämä ovat kuitenkin vain vähäpätöisiä mielipide-eroja, joita kahden ihmisen välillä väistämättä on; suuren linjan kysymyksissä minulla ei juuri ole argumentteja Linkolaa vastaan esitettäviksi. Tai siis onhan minulla tietysti vaikka millä mitalla, mutta niitä kaikkia yhdistää se, että ne ovat puhtaan tunnepohjaisia. ”Tuohan on kamalaa, ei ihmisille noin saa tehdä!” Järkeen tukeutuvia vastaväitteitä sen sijaan en pahemmin löydä.
Tunsin Linkolan ajatukset luonnonsuojelusta toki pääpiirteissään jo ennestään, kuten varmaan käytännössä jokainen suomalainen, mutta minulle tuli yllätyksenä, miten laajasti hän käsittelee kirjoissaan muitakin aihepiirejä. Osansa saavat niin teknologinen kehitys, perheyhteisöjen hajoaminen kuin nykyisen työelämän järjettömyys – kaikki nuo aiheet toki nivoutuvat elonkehän kohtaloon, muttei teksti silti ole koskaan sävyltään saarnaavaa tai jankuttavaa. Yllätyin myös siitä, että peripessimistinä tunnettu Linkola viljelee teksteissään hienovaraisen hykerryttävää huumoria. Piristävintä on kuitenkin hänen kertakaikkinen rehellisyytensä: jos elonkehän pelastaminen hänen mielestään vaatii ihmispopulaation väkivaltaista karsimista, aineellisen elintason radikaalia supistamista ja demokratian lakkauttamista, hän ei vähääkään emmi sanoa sitä ääneen. Mitenkään rohkaiseviksi Linkolan tekstejä tosin ei voi kehua; niin suuri misantrooppi en minäkään sentään ole, että ajatus vääjäämättä edessä olevasta ihmislajin tuhoutumisesta ilahduttaisi.
Linkolan kirjoja lukiessani mieleeni hiipi Fermin paradoksina tunnettu vanha avaruustutkimuksen arvoitus. Paradoksi on nimetty 1900-luvun alkupuolella eläneen italialais-amerikkalaisen fyysikon Enrico Fermin mukaan, ja sen voisi tiivistää näin: jos maailmankaikkeus kerran on käsittämättömän suuri ja sisältää käsittämättömän – tai pitäisikö sanoa tähtitieteellisen – määrän tähtiä, minkä takia emme ole yrityksistä huolimatta saaneet mitään viitteitä maapallon ulkopuolisista sivilisaatioista? Fermin paradoksi on muuttunut viime aikoina yhä polttavammaksi, kun on selvinnyt, että tähtien ilmeisestikin ylivoimaisella enemmistöllä on kiertolaisinaan planeettoja.
Paradoksiin on aikojen saatossa tarjottu lukuisia selitysyrityksiä. Ehkä maapallo kuitenkin on tavalla tai toisella ainutlaatuinen, eikä elämää yksinkertaisesti ole syntynyt muualla. Ehkä alkeellinen elämä on maailmankaikkeudessa yleistäkin, mutta elämän kehittyminen monisoluiseksi, saatikka älylliseksi, on äärimmäisen harvinaista. Ehkä kukaan ei halua antaa itsestään merkkiä, koska pelkää edistyneemmän sivilisaation hyökkäystä. Tai ehkemme yksinkertaisesti ole vielä etsineet tarpeeksi kauan.
Eräs paradoksin pessimistisimmistä ratkaisuista työntyi väkisin tajuntaani kirjoja lukiessani: entä jos kosmoksen syvyyksien haudanhiljaisuus johtuukin siitä, että tietyn teknologisen kehitystason saavuttanut sivilisaatio tuhoaa itsensä väistämättä? Ainakaan ihmiskunnan tarjoaman esimerkin valossa tämä skenaario ei kuulosta kovin kaukaa haetulta: saasteet, ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto, aavikoituminen, väestöräjähdys ja ydinpommit ovat kaikki joko suoraa tai epäsuoraa seurausta teknologian kehityksestä. Tuottaa teknologia tietysti hyvääkin, mutta elinkelvottomaksi muuttuvassa tai hajalle pommitetussa maailmassa nuo ilot ovat laiha lohtu.
Tämä paradoksin ratkaisu olisi mielestäni painajaismainen. Olen siinä suhteessa tyypillinen rationalisti, että kaikista ihmisen saavutuksista arvostan korkeimmalle nimenomaan älyn luomuksia. Nautin toki kauniista musiikista, mestarillisista maalauksista ja taidokkaista urheilusuorituksista, mutta mikään ei sykähdytä minua yhtä paljon kuin tieteen saavutukset. Sellainen ajatus, että nimenomaan älyllinen kekseliäisyys koituisi turmioksemme, olisi minulle pohjattoman, lopullisen masentava.
Maailmankaikkeus ei kuitenkaan piittaa minun mieltymyksistäni. Onpa tekniikan edistymisen seuraaminen miten elähdyttävää hyvänsä, on aivan hyvin mahdollista, että juuri tuo samainen edistys vie lajimme hautaansa. Joka tapauksessa on selvää, että aina vain vinhempaa vauhtia hyrräävä kehityksen pyörä tulee muodossa tai toisessa tuottamaan ihmiskunnalle todella kovia pähkinöitä purtavaksi. Ja, kuten Linkola sanoo, ei ole mitään perustetta olettaa, että kaikkiin ongelmiin ylipäätään on ratkaisua.
Niille, jotka haluavat tutustua Fermin paradoksiin tarkemmin, suosittelen brittifyysikko Stephen Webbin mainiota kirjaa ”Jos maailmankaikkeus kuhisee elämää… missä kaikki ovat? 75 ratkaisua Fermin paradoksiin ja Maan ulkopuolisen elämän arvoitukseen”. Ja Linkolan kirjoihin tutustumista suosittelen kaikille.
Olli Virtanen
TRADITION TEILLÄ 