Padasjoen kauriinmetsästäjät

”Metsän ukko halliparta,
Metsän kultanen kuningas,
Metsän ukko, metsän akka,
Metsän harmaa havukka,
Lepy, metsä, kostu, korpi,
Minun metsällä käydessäni,
Saloholle saadessani!”

(G. A. Branderin 1889 Kiteeltä keräämä metsästäjän loitsuruno)

Maa oli yön aikana saanut kuurakerroksen ylleen kun syyskuun viimeisen viikonlopun lauantaiaamu alkoi valjeta Padasjoella. Edellisenä päivänä olimme saapuneet Timo Hännikäisen kotitilalle toteuttamaan puoli vuotta aiemmin sopimaamme kauriinmetsästysreissua. Mukana olivat myös Timon vaimo Carita ja heidän 6-vuotias cockerspanieliensa Manfred, joka koko koiran sielullaan oli vähintäänkin yhtä innostunut asiasta.

Timo oli harmitellut, että usein muuta riistaa metsästäessään oli nähnyt metsäkauriiden liikkuvan tilan lähimaastossa, mutta joko kauriin metsästysaika ei ollut käsillä tai ampumamatka haulikolla oli liian pitkä. Olin ehdottanut, että toisin oman .308-kiväärini ja lähtisimme yhdessä metsästämään ja Timo oli tästä ehdotuksesta välittömästi innostunut.

Timo otti mukaan haulikkonsa ja minä latasin kivääriini kolme kappaletta puolivaippapatruunoita. Termoskannuun otimme kuumaa kahvia ja puimme yllemme lähestulkoon kaikki mukana olleet vaatteet tietäen, että kaurista saattaisi joutua kyttäämään kauan paikallaan oleillen. Lähdimme tontilta kävelemään pellon reunaa seuraavaa hiekkatietä pitkin kohti metsäsaareketta, jonka reunalla Timo oli aiemminkin metsästänyt. Manfred joutui harmikseen jäämään talolle, sillä ehdottomasta innostuksestaan huolimatta tämän otuksen keskittymiskyky ei ollut sopiva helposti säikkyvän kauriin jahtiin.

Emme olleet ehtineet kävellä kuin parin sadan metrin päähän kun huomasimme jo kaksi kaurista pellon vastakkaisella reunalla. Ne eivät näyttäneet välittävän lainkaan tiellä kulkevista ihmisistä ja ihmettelin, että voisiko tämä tapahtua näin helposti ja nopeasti. Katsoin eläimiä kiväärini kiikaritähtäimen läpi ja totesin niiden olevan täysikasvuiset uros ja naaras. Laskeuduimme kumaraan polviasentoon miettimään tilannetta. Pelto laskeutui tien suunnalta rajautuen metsän reunustamaan puroon ja matalana ollessa pellon vastäpäinen reuna ja kauriit jäivät näkyvistä pellon keskellä olevan kohoaman taakse. Matkaa oli hieman alle 200 metriä, joten käsivaralta luotettavan riistalaukauksen ampuminen ei tullut kyseeseen. Lähdin ryömimään viljasta korjatussa kuuraisessa pellossa ja jokainen liikkeeni aiheuttama rasahdus tuntui sietämättömältä metelöinniltä. Pääsin ryömimään muutaman kymmenen metrin matkan ja kohottauduin varovaisesti polviasentoon. Tuolloin muistin etten ollut vielä ladannut kivääriäni, joten niin hiljaa kuin mahdollista tein pulttilukolla latausliikkeen tuskallisen tietoisena siitä, että kauriit varmasti olivat meidät huomanneet ja tarkkailivat tilannetta.

Niin ne todella tekivätkin ja nostaessani aseen noin 150 metrin päässä kaurispukista, tuijotti se takaisin hievahtamatta. Ryömimisen aiheuttama hengästyminen ja odottamatta syntyneen riistatilanteen luoma jännitys esti tähtäämästä vakaasti. Asetin varmistimen päälle ja totesin, ettei tilanne edelleenkään mahdollista laukausta. Samalla kauriit vaistosivat vaaran ja jolkottelivat metsikön suojiin.

Arvelimme kauriiden siirtyneen metsään pellon eteläpuolelle ja suunnitelmanamme oli minun jäädä passiin pellon eteläreunaan Timon yrittäessä ajaa kauriit liikkeelle pohjoista kohti. Kauriit olivat kuitenkin hävinneet jäljettömiin. Kävimme vielä kiertämässä lähimaastoa saamatta enää mahdollisuutta riistan kaatamiseen.

Timo kertoi kauriiden liikkuneen lähellä asuvan serkkunsa tontin liepeillä ja siirryimme tutkimaan siellä tarjoutuvia mahdollisuuksia. Kaksi peltoa erottava mäki oli metsäinen ja tarjosi ihanteellisen paikan väijyttämiselle. Yhtään ainoaa riistaeläintä emme kuitenkaan iltapäivään mennessä enää nähneet vaikka poistuessamme kiersimme useamman kilometrin matkan lähimaastoja tutkien.

Iltapäivällä suunnitelmaksi tuli asettautua illaksi passiin samaisen pellon reunaan, jolla olimme aamuiset kauriit nähneetkin. Voisimme iltapäivän kuluessa valmistella paikan kauriiden kyttäämiselle lähempänä niiden suosimaa kulkureittiä. Otimme mukaan Timon naamioverkon ja lähtiessämme aseettomina viemään sitä vitsailin, että kauriit ovat varmaankin juuri nyt pellolla. Ja niinhän ne olivatkin. Kävin hakemassa talolta kiväärini, mutta jälleen muodostui sama ongelma kuin aamulla: kauriit olivat juuri sen verran kaukana, etten halunnut ampua ja yritys päästä lähemmäksi johti eläinten perääntymiseen metsän suojiin. Harmittelin mielessäni jo toista menetettyä tilaisuutta, mutta toisaalta olin tyytyväinen itsehillintääni. Huonoin päätös metsästyreissullemme olisi ollut se, että onnistuisin epävarmasti ampumalla vain haavoittamaan eläintä ja se pakenisi tavoittamattomiin ja kuolisi lähivuorokausien aikana tuskallisesti kituen.

Virittelimme naamioverkon metrin korkuisen kiven päälle kahden koivun väliin. Oletimme, että kauriit saattaisivat tarjota kolmannen mahdollisuuden illalla ennen pimeän laskeutumista. Timo halusi levähtää talolla hetken ennen iltapassiin käymistä, mutta itselläni oli liian levoton olo, jotta olisin voinut jäädä talolle. Otin mukaan tuoreen kahvin termospulloon ja paketin meetvurstia, vaikkakin kauriiden aiheuttama innostus oli saanut nälän tunteen katoamaan.

Asettauduin kiven taakse tähystämään paikasta, josta näin molemmille puolille metsäsaareketta. Suoraan edestä ei pellon reunaan ja siellä olevaan notkemaan nähnyt, mutta otaksuin kauriiden käyttävän vakiintuneita reittejään ja tuosta kohtaa olisi matkaa noin 150 metriä paikkaan, jossa kauriit olivat viimeksi näyttäytyneet. Kiväärin voisi tukea kiven päälle ja mahdollisuudet mielekkääseen riistalaukaukseen olisivat paremmat.

Tuntia myöhemmin myös Timo saapui passipaikalle ja asettauduimme vahtimaan peltoaluetta eri puolilta kiveä. Tunnit kuluivat välillä tuskattuvan hitaasti ja toisinaan taas tuntui, että aika tulisi loppumaan kesken. Totesimme kuitenkin, että vaikka emme enää kauriita näkisi ja riista jäisi saamatta, olisi metsästysretkemme ollut onnistunut ja antoisa. Metsästäessä epävarmuus saaliista kuuluu osaksi asiaa. Metsään ei voi mennä kuin lähikauppaan ja olettaa varmasti jotain saavansa ja juuri tämä tekee koko touhusta kiehtovaa.

Iltakuuden aikaan aurinko oli jo vajoamassa puiden taakse ja katselimme omille vahtisektoreillemme ajatuksiin uppoutuneina. Timo tähysti kiven vasemmalta ja minä oikealta puolelta näkemättä tuntikausiin mitään mielenkiintoista. Välillä olin näkevinäni metsän reunassa jotain, mutta kyse oli vain siitä, että tarpeeksi pitkään samaa paikkaa tuijottaessaan alkaa varjoissa nähdä olemattomia. Olin jo valmis luovuttamaan ja toteamaan riistan saannin jääneen seuraavaan kertaan. Tuolloin täysin odottamatta näin liikettä oikealla puolellani. Naaraskauris kulki väijypaikkanamme olleen metsäsaarekkeen reunaa pitkin pohjoiseen vain noin 30 metrin päässä. Se oli ilmeisesti noussut puron varresta ja kävellyt meitä kohti paikasta, josta kumpikaan ei voinut sitä aiemmin nähdä. Mitään sanomatta kurottauduin kiveä vasten nojanneeseen kivääriini ja poistin varmistimen. Timo ei huomannut tilannetta vaan tuijotteli ajatuksissaan päinvastaiseen suuntaan. Nostin kiväärin olkopäälleni ja suuntasin tähtäinristikon kauriin oikean etujalan ylle. Nyt kaikki oli kohdallaan ihanteelliseen riistalaukaukseen ja laukaus lähti lähes vaistomaisesti. Kauris teki loikan ja takapotkaisun aivan kuin värähdellen ilmassa ja ryntäsi kohti pellonreunaa ja notkelmassa olevaa puroa. Kivääri kädessäni juoksin perään, parikymmenmetrisen peltokaistaleen yli ja näin kauriin makaavaan rinteeseen tuupertuneenä. Refleksimäiset liikkeet nytkäyttelivät vielä kuolevaa eläintä. Euforistisessa innossani huusin ”Kaato!”

Timo oli ajatuksistaan havahtunut vasta laukauksesta ja oli nähnyt kaksi metsään juoksevaa kaurista ja minut niiden perässä. Päivähaaveilusta oli sekunnissa tipahdettu todellisuuteen ja nyt edessämme oli molemmille ensimmäinen isompi riistasaalis. Leikkasimme kauriin kurkun auki verien valuttamiseksi ja raahasin ruhon takajaloistaan ylös pellolle. Timo soitti vaimolleen tulemaan avuksi tavaroiden kantamisessa.

Hetki kaadetun saliin äärellä nosti pintaan atavistista riemua. Olin saanut saaliin, josta riittäisi meille kaikille ruokaa pitkäksi aikaa. Olin todistanut itselleni, etteivät marketin valmisruokapakkaukset ja modernin länsimaisen elämän sietämätön helppous olleet kokonaan tukahduttaneet esi-isieni metsästäjäkeräilijää minussa. Kannoin kauriin talolle saunan pesuhuoneeseen, jossa päätimme ruhon käsitellä. Kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta tällaisen riistan käsittelystä, mutta päättelimme, että ruho pitäisi suolistaa, nylkeä ja pilkkoa osiin. Luoti oli osunut noin 10 senttiä taaemmaksi ihanteellisesta osumakohdasta ja osa pötsin sisältämästä ruohomäskistä oli levinnyt vatsaonteloon. Suoliston haju kuvotti meitä molempia, mutta Timon vaimoa se haitannut, sillä hän aiemmassa työssään oikeuslääketieteellisten ruuminavausten parissa varmasti tottunut paljon pahempiinkin hajuihin. Välineinä meillä oli vain puukot ja puuliiterin kirves, joilla saimme – kokemattomuutemme huomioiden – yllättävänkin hyvin lihan otettua talteen.

Sisäelimien poistaminen ja ruhon pilkkominen kirveellä käsilampun valaisemassa kylpyhuoneessa oli kaikilla tavoin makaaberi näytelmä. Ei millään tavoin sellaista mistä voisi ainakaan itse nauttia, mutta toisaalta välttämätön osa riistan hankintaa. Emme ole aristokraatteja, jotka voisivat vain metsästää eläimen ja jättää likaisen työn palvelijoiden hoidettavaksi. Sotkuisen pilkkomisen aikana mietin, että kasvissyönti olisi varmasti paljon suositumpaa jos jokainen lihaa syövä ihminen joutuisi edes kerran elämässään surmaamaan ja käsittelmään sen lihan, jota arjessaan nauttii. Tavallaan ymmärrän sentimentalistisen vastenmielisyyden eläinten surmaamista kohtaan, mutta kuinka usein tällä tavoin suhtautuvat kuitenkin syövät silmääkään räpäyttämättä makkaravoileipänsä, johon päätynyt eläin on taatusti kärsinyt enemmän ja kokenut kurjemman elämän kuin tuohon lauantaiseen iltaan asti vapaana luonnossa kasvanut kauris. Suurempaa tekopyhyyttä on vaikea keksiä kuin se, että tuomitsee metsästämisen barbaarisena ja verenhimoisena toimintana ja samaan aikaan on ulkoistanut oman liharavintonsa saannin liukuhihnateurastomoiden ammattilaisille.

Metsästysretkemme oli ollut täydellinen menestys ja ravitsi yhtäläisesti sielua että kehoa. Paistoimme elämämme parhailta maistuneet kylkipalat uunissa ja olin vielä tyytyväisempi siihen, etten ollut hätäillyt kahdella aikaisemmalla kerralla kauriit nähdessämme, vaan olin jaksanut odottaa parempaa tilaisuutta. Vietimme asiaan kuuluvat peijaiset saunoen, kaatoryyppyjä nostellen ja kiihkoisänmaallisia lauluja laulaen.

Kotona säilöin suurimman osan lihoista pakastimeen, osan annoin lahjaksi ystävilleni ja lopuista valmistin isohkon annoksen katajanmarjoilla, valkosipulilla ja punaviinillä höystettyä pataa. Timon kanssa olimme yhtä mieltä tarpeesta kokea tämä uudelleen, sillä todellinen elämältä maistuva elämä alkaa vasta mukavuusalueiden tuolla puolen.

Kauriin kaataja saaliinsa äärellä.