Aina silloin tällöin unohtaa hetkeksi aikamme pahkasikamaisen luonteen ja kuvittelee elävänsä järkevien ihmisten asuttamassa, rationaalisille päätöksille perustuvassa yhteiskunnassa. Tällaiset hetket jäävät kuitenkin lyhyiksi, sillä todellisuus palauttaa haaveilijan maan pinnalle nopeasti, yleensä vielä jollakin erityisen perverssillä tavalla. Tällä kertaa todellisuus muistutti itsestään turvapaikanhakijoiden koulu- ja päiväkotivierailuista nousseen polemiikin muodossa. Kohu syntyi siis siitä, että Oulun kaupunki päätti lopettaa mainitut tutustumiskäynnit rauhoittaakseen raiskausepidemian hermostuttamia asukkaita. Ylen aiheen tiimoilta haastattelema ”asiantuntija”, mediakulttuurin professori (!) Mikko Lehtonen, totesi päätöksen olevan mitäs muutakaan kuin rasismia.
Toistan: turvapaikanhakijoita on viety vierailuille pikkulasten luo.
Toistan vielä kerran: maapallon rauhattomimpiin kuuluvilta sotatoimialueilta saapuneita aikuisia miehiä, joiden taustat ovat useissa tapauksissa täysin epäselvät ja joiden tiedetään syyllistyvän väkivalta- ja seksuaalirikoksiin, myös alaikäisiin kohdistuviin, huomattavasti kantaväestöä useammin, on tarkoituksella ja erikseen päästetty samoihin tiloihin yhteiskuntamme haavoittuvimpien jäsenten kanssa.
Ja kun tällainen toiminta lopetetaan alaikäisiin kohdistuneen seksuaalirikosvyyhdin paljastuttua, lopettamispäätöstä moititaan rasistiseksi.
Katson ymmärtäväni ihmismieltä yleisesti aika hyvin. Pystyn periaatteen tasolla käsittämään useita sellaisiakin tekoja, jollaisiin en itse milloinkaan ryhtyisi, ja kykenen tavallisesti tunnistamaan omistani huomattavastikin poikkeavien mielipiteiden takana piilevät päättelyketjut. Pyrin suhtautumaan eri mieltä oleviinkin avoimesti, vaihtelevalla menestyksellä. Ymmärrykselläni on kuitenkin rajansa, kuten kaikella ymmärryksellä pitääkin olla, sillä ilman rajoja avomielisyys muuttuu pelkäksi välinpitämättömyydeksi. Silloin, kun lapsia aletaan riskeistä viis veisaten alistaa monikulttuurisen utopian marioneteiksi, saavutetaan piste, jossa minun ymmärrykseni loppuu kertakaikkisesti. Tämänkaltainen irvokkuus saa minut tuntemaan silmitöntä, alkukantaista raivoa. En ala tässä tarkemmin eritellä, miten tällaiseen rikolliseen vastuuttomuuteen syyllistyneitä tulisi mielestäni käsitellä, koska joutuisin mahdollisesti vastaamaan sanoistani oikeudessa; tyydyn siis vain toteamaan, ettei kellään heistä pitäisi enää milloinkaan olla yhteiskunnassamme mitään asiaa yhteenkään vastuulliseen virkaan.
Aikakautemme on kaikesta groteskiudestaan huolimatta varsin opettavainen näytelmä. Monikulttuurista painajaista seuratessaan näkee ihmismielestä sellaisia puolia, jotka normaalioloissa jäävät pimentoon; mikäli olisin elänyt esimerkiksi sata vuotta sitten, en luullakseni olisi ylipäätään pitänyt mahdollisena, että jokin yhteiskunta voi seota niin pahasti kuin lännelle nyt on käynyt. Moniin sellaisiin ilmiöihin, joita joutuu päivittäin todistamaan maailman tapahtumia seuratessaan, soveltuu vanha klisee ”en uskoisi, ellen omin silmin näkisi”.
Olisin tosin valmis antamaan aika paljon, ettei aivan kaikkea tarvitsisikaan nähdä.
Olli Virtanen
TRADITION TEILLÄ 