Helsingin sanomat julkaisi 10.12.2017 Minna Nalbantoglun jutun, jossa lehti yrittää ottaa etäisyyttä farssiksi muodostuneeseen Suomi 100 vee -”lastentapahtumaan” ja sen järjestäjiin. Monet ovat tulkinneet jutun paluuksi johonkin etäisesti tervettä järkeä muistuttavaan, sen naurettavan ja lapsellisen sekoilun, jollaiseksi koko ”alpakkagate” mediassa metastoitui, jälkeen.
Tarkemmalla luennalla tarina paljastuu kuitenkin paitsi sisäisesti ristiriitaiseksi, myös hyvin todennäköisesti valheelliseksi. Lisäksi juttu paljastaa koko ”punavihreästä kuplasta”, johon suuri osa Hesarin toimittajakunnasta kuuluu, erään hyvin ikävän seikan.
Kirjoituksessaan Nalbantoglu ei oikein osaa päättää, tiesikö hän etukäteen, mistä alpakkatapahtumassa oikeasti oli kysymys vai ei. Molemmat vaihtoehdot ovat hänen kannaltaan aika huonoja: jos hän ei tiennyt sitä, hän on suoraan sanoen täydellinen tomppeli, ja jos hän puolestaan tiesi kuin tiesikin siitä, hän on osa sitä samaa valhetta, jota hän kirjoituksessaan paheksuu. Hän päätyy myöntämään ”epäilleensä” asiaa, mutta hänen epäilyksistään huolimatta kertoo hänen sydämensä särkyneen kun totuus tuli ilmi. Sydämen särkyminen on hyvin voimakas ja kaikkien tuntema kielikuva, joten ei ole ihme, että Nalbantoglu vetoaa siihen peräti kahdesti kirjoituksessaan. Hän esittää itsensä Suuren Alpakkavalheen viattomana uhrina — vaikka hän tosiasiassa on osa sen luomisessa keskeisessä osassa ollutta koneistoa.
Voimme myös löytää synkkää huumoria siitä, miten Nalbantoglu tarinassaan korostaa rehellisyyden ja ihmisten keskinäisen luottamuksen tärkeyttä käyttäen korkealentoisia ja tunteellisia mielikuvia — ja samalla uudistaa jälleen kerran sen ikävystyttävän valheen, jonka mukaan kaikki 612-kulkueen osallistujat olisivat natseja ja äärioikeistolaisia.
Tai kuten kirjailija ja bloggari Vox Day asian ilmaisee: ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit” sekä valehtelevat aina, että projisoivat aina, eli syyttävät muita toimimasta niin kuin he itse tekevät.
Nalbantoglun juttu osoittaa (eikä ensimmäistä kertaa), miten kovin helposti suvaitsevaisto tiukan paikan tullen pakenee yhteisestä rintamasta, ja miten nopeasti he heittävät omiaan susille pelastaakseen oman nahkansa. Me kaikki muistamme, miten innokkaasti Hesari oli mukana luomassa Suurta Alpakkavalhetta, mutta jäätyään kiinni housut kintuissa se välittömästi patistaa Nalbantoglun kirjoittamaan nyyhkytarinan särkyneestä sydämestään ja ylistämään Suomessa vallitsevaa kansalaisten keskinäistä luottamusta. Sitä samaa luottamusta, johon Hesari omalla toiminnallaan taukoamatta poraa reikiä, ja asentaa reikiin dynamiittia.
Suvaitsevaisto jostain täysin käsittämättömästä syystä tuntuu kuvittelevan, ettei heidän sekoilunsa koskaan tule puraisemaan heitä itseään, eikä heidän toimintansa koskaan voi kääntyä itseään vastaan. Vaikka he kuinka nakertavat lehdistön, viranomaisten ja nyt jopa poliisin uskottavuutta, silti Suomi tulee heidän kuvitelmissaan pysymään turvallisesti korkean luottamuksen yhteiskuntana, jossa korruptio, valehtelu ja muu epärehellisyys eivät koskaan muodostu ongelmaksi. Vaikka he onnistuisivat maahantuomaan 20 miljoonaa 20-30 -vuotiasta miestä Afrikasta ja Lähi-Idästä, Suomen yhteiskuntarauha, väestörakenne eivätkä julkiset palvelut koskaan vaarannu. Nehän ovat tipahtaneet tänne sattumalta ulkoavaruudesta, joten tietenkään mikään ihmisten aiheuttama ei voi niitä muuttaa. Ja mikä kaikkein karuinta: he luulevat voivansa sekoilla, valehdella ja kannattaa antaumuksella kaikkia ihmisyydelle mahdollisimman vieraita aatteita, ilman että heille itselleen siitä koituu milloinkaan mitään seurauksia. Olisi tärkeää auttaa heitä ymmärtämään, tarvittaessa havainnollistavien esimerkkien avulla, että näin ei todellakaan ole.
Jarno Alander
TRADITION TEILLÄ 